Yksinäinen suru. Selviytyminen puolison itsemurhan jälkeen
SAARISTO, LIISA (2006)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
SAARISTO, LIISA
2006
Sosiaalityö - Social Work
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
Hyväksymispäivämäärä
2006-10-11Tiivistelmä
Avainsanat: itsemurha, suru, selviytyminen, sosiaalinen tuki
Itsemurha on suuri yhteiskunnallinen ongelma ja se aiheuttaa paljon kärsimystä. Tutkimuksen aiheena oli itsemurhan tehneiden omaisten selviytyminen puolison itsemurhan jälkeen. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia omaisten selviytymisprosessia ja siihen liittyviä tekijöitä.
Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena, jossa aihetta käsiteltiin teoreettisen tarkastelun ja teemahaastatteluiden avulla. Työssä haastateltiin kymmentä henkilöä, joiden puoliso oli tehnyt itsemurhan. Tutkimuksessa käytettiin analyysimenetelmänä teoreettista sisällönanalyysia. Tutkimustulokset esitettiin kuvailun, tapauskertomusten ja selviytymisprosessin vaihemallin avulla.
Kaikkien haastateltavien kokema suru oli niin syvä, etteivät he olleet sellaista aiemmin kokeneet. Selviytymisen edellytyksenä oli surun kohtaaminen kaikkine ilmiöineen. Surussa on erilaisia vaiheita, joissa on paljon yksilöllisiä piirteitä, mutta myös samanlaisia kokemuksia. Surun etenemisen jaksot eivät olleet tarkkarajaisia tai kaavamaisesti eteneviä.
Kaikki haastatellut olivat sitä mieltä, että selviytymisen edellytyksenä oli lähipiirin antama sosiaalinen tuki, jota vahvisti eri muodoissa annettu ammatillinen apu. Itsemurha leimaa edelleen omaista ja leimautuminen hidastaa selviytymisprosessia. Auttamisjärjestelmissä korostuu vielä liian usein suuren surun ja hädän ilmaisu ja ne tulkitaan usein sairauden oireiksi. Tämä vaikuttaa osaltaan kriisin kulkuun.
Siirtyminen itsemurhan tehneen puolison roolin yksinäisyydestä takaisin yhteisöön on pitkä ja vaikea tunnematka, jossa toisten ihmisten suhtautumiset ovat ikään kuin tien viittoja eteenpäin. Sosiaalinen tuki, joko lähipiirin toimesta tai auttamisjärjestelmien taholta lisäävät turvallisuuden tunnetta ja antavat rohkeutta palata omaan elämään.
Itsemurha on suuri yhteiskunnallinen ongelma ja se aiheuttaa paljon kärsimystä. Tutkimuksen aiheena oli itsemurhan tehneiden omaisten selviytyminen puolison itsemurhan jälkeen. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia omaisten selviytymisprosessia ja siihen liittyviä tekijöitä.
Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena, jossa aihetta käsiteltiin teoreettisen tarkastelun ja teemahaastatteluiden avulla. Työssä haastateltiin kymmentä henkilöä, joiden puoliso oli tehnyt itsemurhan. Tutkimuksessa käytettiin analyysimenetelmänä teoreettista sisällönanalyysia. Tutkimustulokset esitettiin kuvailun, tapauskertomusten ja selviytymisprosessin vaihemallin avulla.
Kaikkien haastateltavien kokema suru oli niin syvä, etteivät he olleet sellaista aiemmin kokeneet. Selviytymisen edellytyksenä oli surun kohtaaminen kaikkine ilmiöineen. Surussa on erilaisia vaiheita, joissa on paljon yksilöllisiä piirteitä, mutta myös samanlaisia kokemuksia. Surun etenemisen jaksot eivät olleet tarkkarajaisia tai kaavamaisesti eteneviä.
Kaikki haastatellut olivat sitä mieltä, että selviytymisen edellytyksenä oli lähipiirin antama sosiaalinen tuki, jota vahvisti eri muodoissa annettu ammatillinen apu. Itsemurha leimaa edelleen omaista ja leimautuminen hidastaa selviytymisprosessia. Auttamisjärjestelmissä korostuu vielä liian usein suuren surun ja hädän ilmaisu ja ne tulkitaan usein sairauden oireiksi. Tämä vaikuttaa osaltaan kriisin kulkuun.
Siirtyminen itsemurhan tehneen puolison roolin yksinäisyydestä takaisin yhteisöön on pitkä ja vaikea tunnematka, jossa toisten ihmisten suhtautumiset ovat ikään kuin tien viittoja eteenpäin. Sosiaalinen tuki, joko lähipiirin toimesta tai auttamisjärjestelmien taholta lisäävät turvallisuuden tunnetta ja antavat rohkeutta palata omaan elämään.