Pääministerin vastuu EU-asioiden valmistelusta
TOIVONEN, EERO (2006)
2006
Julkisoikeus - Public Law
Kauppa- ja hallintotieteiden tiedekunta - Faculty of Economics and Administration
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2006-06-09
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-15865
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-15865
Tiivistelmä
Tutkimuksen kohteena on pääministerin vastuu EU-asioiden valmistelusta. Perustuslain 93.2 §:n mukaan valtioneuvosto vastaa Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja päättää niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä. Pääministerin tehtävänä on johtaa valtioneuvostoa. Pääministerin koordinointivastuusta EU-asioissa on säädetty laissa valtioneuvostosta (175/2003). Tutkimuksessa kuvataan nykyiseen tilaan johtaneita kehitysvaiheita, EU-asioiden tehtäväkenttää sekä valtioelinten toimivaltasuhteiden päällekkäisyyksistä aiheutuneita ristiriitaisuuksia.
EU-jäsenyyden alussa valtionelinten valtataistelu kulminoitui kiistaan siitä, kuka saa edustaa Suomea Eurooppa-neuvoston kokouksissa. Valtiosääntöoikeudellisesti edustus kuuluu pääministerille, mutta poliittinen todellisuus on vienyt käytännön eri suuntaan. Pääministeri edustaa Suomea aina ja presidentti silloin kun katsoo sen tarpeelliseksi. Perustuslaissa presidentin ja valtioneuvoston toimivaltasuhteet kansainvälisissä suhteissa on säännelty siten, että unioniasiat jäävät valtioneuvostolle ja presidentille perinteisen ulkopolitiikan johtaminen muilta osin. Perustuslain teksti ja säätämisperustelut tähdentävät kuitenkin presidentin ja valtioneuvoston yhteistoiminnan merkitystä. Nykyisen perustuslain mukaan valtioneuvoston toimivallasta ei ole rajattu mitään EU:ssa käsiteltävien asioiden ryhmää. Poikkeuksena on kuitenkin poikkeuslakina säädetty laki sotilaallisesta kriisinhallinnasta (211/2006), jonka mukaan presidentti tekee päätöksen Suomen joukkojen lähettämisestä unionin kriisinhallintatehtäviin. Kokonaiskuvaa katsottaessa Suomen EU-jäsenyys, perustuslakiuudistus sekä parlamentarismin vahvistuminen ovat korostaneet pääministerin asemaa maamme poliittisena johtajana.
Tutkimuksen lähtökohtana ovat asianomaiset valtiosääntönormit. Tutkimuksessa on keskitytty pääasiassa voimassa olevan oikeuden tulkintaan ja tulkintavaihtoehtojen selvittämiseen. Perustuslaki ei voi olla tarkasti ja yksiselitteisesti kirjoitettu. Epäselvissä tilanteissa joudutaan tulkitsemaan. Perustuslain 93 §:n kokonaisuuttakin on tulkittu monella eri tavalla. Toimivallaltaan epäselvin alue on unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Epäselvyyttä on viime aikoina ollut varsinkin unionin sotilaallisessa ulottuvuudessa.
Keskeisenä aineistona tutkimuksessa on ollut perustuslaki ja asiaa koskeva muu lainsäädäntö. Tämän lisäksi lainvalmisteluaineisto on ollut tärkeässä roolissa. Tutkimuksessa on myös käytetty aiheeseen liittyvää oikeuskirjallisuutta ja asiantuntijoiden lausuntoja. Tutkimusaineistoa on analysoitu lähtökohtaisesti oikeusdogmaattisesti. Lisäksi tutkimuksessa on otettu huomioon aiheen poliittiset ja historialliset vaikuttimet.
EU-jäsenyyden alussa valtionelinten valtataistelu kulminoitui kiistaan siitä, kuka saa edustaa Suomea Eurooppa-neuvoston kokouksissa. Valtiosääntöoikeudellisesti edustus kuuluu pääministerille, mutta poliittinen todellisuus on vienyt käytännön eri suuntaan. Pääministeri edustaa Suomea aina ja presidentti silloin kun katsoo sen tarpeelliseksi. Perustuslaissa presidentin ja valtioneuvoston toimivaltasuhteet kansainvälisissä suhteissa on säännelty siten, että unioniasiat jäävät valtioneuvostolle ja presidentille perinteisen ulkopolitiikan johtaminen muilta osin. Perustuslain teksti ja säätämisperustelut tähdentävät kuitenkin presidentin ja valtioneuvoston yhteistoiminnan merkitystä. Nykyisen perustuslain mukaan valtioneuvoston toimivallasta ei ole rajattu mitään EU:ssa käsiteltävien asioiden ryhmää. Poikkeuksena on kuitenkin poikkeuslakina säädetty laki sotilaallisesta kriisinhallinnasta (211/2006), jonka mukaan presidentti tekee päätöksen Suomen joukkojen lähettämisestä unionin kriisinhallintatehtäviin. Kokonaiskuvaa katsottaessa Suomen EU-jäsenyys, perustuslakiuudistus sekä parlamentarismin vahvistuminen ovat korostaneet pääministerin asemaa maamme poliittisena johtajana.
Tutkimuksen lähtökohtana ovat asianomaiset valtiosääntönormit. Tutkimuksessa on keskitytty pääasiassa voimassa olevan oikeuden tulkintaan ja tulkintavaihtoehtojen selvittämiseen. Perustuslaki ei voi olla tarkasti ja yksiselitteisesti kirjoitettu. Epäselvissä tilanteissa joudutaan tulkitsemaan. Perustuslain 93 §:n kokonaisuuttakin on tulkittu monella eri tavalla. Toimivallaltaan epäselvin alue on unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Epäselvyyttä on viime aikoina ollut varsinkin unionin sotilaallisessa ulottuvuudessa.
Keskeisenä aineistona tutkimuksessa on ollut perustuslaki ja asiaa koskeva muu lainsäädäntö. Tämän lisäksi lainvalmisteluaineisto on ollut tärkeässä roolissa. Tutkimuksessa on myös käytetty aiheeseen liittyvää oikeuskirjallisuutta ja asiantuntijoiden lausuntoja. Tutkimusaineistoa on analysoitu lähtökohtaisesti oikeusdogmaattisesti. Lisäksi tutkimuksessa on otettu huomioon aiheen poliittiset ja historialliset vaikuttimet.