”ETTÄ OLI HIKISTÄ HOMMAA! NOIN NE OIKEAT MIEHET!” Miehisen elämän kerronnallinen ja diskursiivinen rakentaminen Erno Paasilinnan ja tavallisten suomalaisten miesten omaelämäkerroissa

Abstract

Viime vuosikymmeninä Suomessa on ahkerasti kirjoitettu subjektiivisia ”minän” kertomuksia kuten omaelämäkertoja, päiväkirjoja ja muistelmia. Finlandialla palkitun kirjailijan Erno Paasilinnan omaelämäkerrallinen teos Tähänastisen elämäni kirjaimet (1996) on kuitenkin motivoitu perinteisemmin: teos kuvaa merkittävän kulttuurihenkilön ammatti-identiteetin syntymistä ja vahvistamista sekä on myös kannanotto menneiden vuosikymmenien kulttuuritaistoihin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Paasilinnan teoksen lisäksi tämän tutkielman tutkimuskohteina ovat kuuden, 1930-luvulla syntyneen suomalaisen miehen vuonna 1993 järjestettyyn Eläköön mies! -omaelämäkertakilpailuun lähettämät kertomukset.

Tutkimuksessa kartoitetaan miehisiä elämänkertomisen tapoja, tietynlaisia kulttuurisia käsikirjoituksia, joiden avulla kertojat rakentavat elämäänsä. Usein elämänkertominen nojautuu kulttuurisiin merkitysjärjestelmiin, diskursseihin. Kertomuksissa diskursseja toisaalta uusinnetaan ja toisaalta muokataan eteenpäin. Tutkielmassa tehdään ero kerrotun ja todellisen elämän välille: kerronnalliset konventiot vaikuttavat vahvasti etenkin miesten elämänkertomiseen ja saattavat ehkäistä todella henkilökohtaista kirjoittamista eli ohjata miehiä kirjoittamaan elämästään vain pinnallisen ulkokohtaisesti. Kertomuksia ei siis voi pitää todellista elämää vastaavina. Ensinnäkin ne ovat sidottuja kirjoittajan käsityksiin siitä, miten elämänkertomusta kulttuurissa yleisesti on tapana rakentaa. Toiseksi tekstit kertovat kirjoitushetken elämäntilanteesta ja kirjoittajan henkilökohtaisista tarpeista rakentaa juuri tietynlaista elämää. Kertomista johdattelevat myös kuvitellut lukijat.

Miehet kuuluvat J. P. Roosin sukupolvijaon mukaan jälleenrakennuksen ja nousun sukupolveen. Poikien lapsuus on monessa perheessä vielä pulan ja kurjuuden aikaa. Sotavuodet näyttäytyvät useimpien kertojien kokemina jännittäviltä seikkailuilta, vaikka evakkoon joutumisesta on jäänyt ahdistaviakin muistoja. Sodan jälkeen kertomukset eriytyvät omille teilleen. Ainoana yhdistävänä tekijänä työnteon normi määrittää suurta osaa kaikkien miesten elämästä. Rutiininomaiset sukupuoliroolit sekä miehiset kirjoittamisen perinteet johtavat lisäksi siihen, että perheet ja muut ihmissuhteet jäävät kertomuksissa työn varjoon.

Kertomuksissa otetaan kantaa etenkin kulttuurisen maskuliinisuuden diskurssiin. Kaikkein luonnollisimpia miehen ihanteita ja suorastaan normeja näyttävät olevan aktiivisen julkisen elämänalueen miestoimijan sekä ahkerasti töitä tekevän, rationaalisen miesperheenisän diskurssit. Tästä aineistosta ei hahmotu Juha Siltalan (1994) koostamaa kuvaa tavallisesta suomalaisesta, häpeän ja epäonnistumisten täyttämästä, epätoivoisesti ponnistelevasta miehestä, vaan pikemminkin työllä vaurastuneesta, itsetuntoisesta ja viimeistään kirjoitushetkellä onnistumisen tai eheytymisen tunteita kokevasta miehestä. Kuitenkin merkittävä ero kirjailijan ja tavallisten suomalaisten miesten kertomuksissa on heidän kertojanpositionsa. Suurin osa tavallisista miehistä rakentaa perinteisen kehitystarinan mukaista kertomusta vaikeuksien voittamisesta ja elämän muuttumisesta onnelliseksi lähestyttäessä kirjoittamishetkeä; kirjailija taas kertoo elämästään kirjoitushetken pettymyksen ja turhautumisen näkymien kautta. Näin vain tavalliset miehet asettuvat puolustamaan perinteistä, onnistuvan ja suorittavan miehen kulttuurista ihannetta. Kirjailija-kertojan pettymys sopii kuitenkin osaksi hänen elämätyönsä tärkeintä diskurssia, kansan puolustamista. Paasilinna on miesten joukossa ylivertaisen taitava kertoja, ja sallii myös elämäntapahtumiensa värittymisen kertomuksen luettavuuden parantamiseksi.

Vaikka kertojat valikoivat diskursseja ja kulttuurisia kertomisen tapoja vaihtelevan yksilöllisesti, ne ovat sidoksissa kertomusten kokonaisuutta kantaviin tarinatyyppeihin. Sankaritarinan kertoja esittää itsensä yhä uudelleen miehisenä suoriutujana; kehitystarinassa ongelmat toistuvat toistumistaan kunnes ne voitetaan. Kulttuuriset käsikirjoitukset eivät ulotu kaikkiin elämäntilanteisiin, vaan etenkin läheisten kuolemat ja suru yllättävät kertojat pakottaen heidät kirjoittamaan tavanomaista henkilökohtaisemmin. Miehet kertovat koskettavista tilanteista kuvin, eivät tuntein. He näyttävät tapahtumia avaamatta niiden merkityksiä. Näin kertojat jättävät lukijan tulkinnoille tilaa ­ mutta myös vahvistavat kuvitelmaa suomalaisen miehen tunteettomuudesta.

Tutkielman avainsanat: kirjallisuudentutkimus, elämäkertatutkimus, elämäntarinat, omaelämäkerrallisuus, sukupolvi, diskurssit, identiteetti, miestutkimus, maskuliinisuus