Juoni täynnä tuulta ja aurinkoa - Marja-Liisa Vartion novellien komposition analyysi ja henkilöhahmon kehittyminen
HONKANEN, RAMI (2005)
HONKANEN, RAMI
2005
Suomen kirjallisuus - Finnish Literature
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2005-06-03
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-14743
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-14743
Tiivistelmä
Hakutermit:
novelli, kompositio, juoni, metaforinen juoni, narratologia, henkilöhahmo
Tutkielmassa tarkastellaan Marja-Liisa Vartion novellien komposition suhdetta perinteiseen juoneen ja henkilöhahmon kehittymistä. Teoreettinen viitekehys on 1980- ja 90-luvun anglosaksinen novellitutkimus. Tutkielmassa käytetään hyväksi myös narratologian käsitteitä. Tekijän, teoksen ja lukijan akselilla tutkielma painottuu teokseen, fiktiiviseen tekstiin rakenteena.
Novelli on pituudeltaan lyhyempi kuin romaani. Moderni novelli on osaltaan vienyt lyhyyden huippuunsa, jolla sanotaan olevan vaikutuksensa rakenteeseen: juonellisuus vähentyy, henkilöhahmojen kehittyminen toissijaistuu. Nämä ovat tämän tutkielman ennakko-oletuksia, joita on tarkasteltu. Ennakko-oletukset juontuvat kirjallisuudentutkimuksen käsityksistä, joita on esitetty novellista ja modernistisista teoksista. Modernismi tai moderni muoto sinänsä ei ole tutkielman päänäkökulmana.
Tutkimusaineistoksi on valittu Marja-Liisa Vartion novellikokoelma Maan ja veden välillä (1955) ja Runot ja proosarunot -kokoelman (1966) novellit ja proosarunot. Nämä kaksi kokoelmaa sisältävät Vartion novellistiikan ydinalueen.
Metodiikan lähteenä olleet novellitutkimukset tarkastelevat novellia monesta näkökulmasta, mutta eräänä keskeisenä näkökulmana on yhtenäisyyden käsite: juoni käännekohtineen, oivalluksen hetkineen ja loppuratkaisuineen luo kokonaisuuden tunteen. Aristoteleen juonikäsitys kummittelee tarkastelujen taustalla, mutta sen rakenne on tutkielmassa kiteytetty romaanin tutkimuksen analyyseista.
Juonellisuuden näkökulmasta Vartion novellit näyttäytyvät monipuolisilta: ne sekä käyttävät juonta rakenteenaan että rikkovat sitä. Omanlaisensa rakenteen novellit löytävät metaforisesta juonesta. Odotuksenmukaisesti henkilöhahmojen kehittyminen on toissijaista, mutta etenkin novelleissa, joissa juonen pilkkoutuminen yhdistyy metaforiseen juoneen, hahmot myös kehittyvät siinä mielessä, että kehitys tulee näkyville. Novellit avaavat henkilöhahmoja kokemaan muutoksen, jossa hahmot vähitellen tulevat joksikin: tuleminen ilmenee elämäntilanteen oivaltamisena. Tulemisella on kaksi suuntaa: minuus tai identiteetti. Ne saavutetaan konfliktin, kliimaksin ja oivalluksen hetken ja kuvarakenteiden kautta. Niiden tutkimisen kautta voidaan puhua subjektiudesta. Komposition lopullinen konfiguraatio on usein implisiittiselle lukijalle suunnattu epifaninen oivallus.
novelli, kompositio, juoni, metaforinen juoni, narratologia, henkilöhahmo
Tutkielmassa tarkastellaan Marja-Liisa Vartion novellien komposition suhdetta perinteiseen juoneen ja henkilöhahmon kehittymistä. Teoreettinen viitekehys on 1980- ja 90-luvun anglosaksinen novellitutkimus. Tutkielmassa käytetään hyväksi myös narratologian käsitteitä. Tekijän, teoksen ja lukijan akselilla tutkielma painottuu teokseen, fiktiiviseen tekstiin rakenteena.
Novelli on pituudeltaan lyhyempi kuin romaani. Moderni novelli on osaltaan vienyt lyhyyden huippuunsa, jolla sanotaan olevan vaikutuksensa rakenteeseen: juonellisuus vähentyy, henkilöhahmojen kehittyminen toissijaistuu. Nämä ovat tämän tutkielman ennakko-oletuksia, joita on tarkasteltu. Ennakko-oletukset juontuvat kirjallisuudentutkimuksen käsityksistä, joita on esitetty novellista ja modernistisista teoksista. Modernismi tai moderni muoto sinänsä ei ole tutkielman päänäkökulmana.
Tutkimusaineistoksi on valittu Marja-Liisa Vartion novellikokoelma Maan ja veden välillä (1955) ja Runot ja proosarunot -kokoelman (1966) novellit ja proosarunot. Nämä kaksi kokoelmaa sisältävät Vartion novellistiikan ydinalueen.
Metodiikan lähteenä olleet novellitutkimukset tarkastelevat novellia monesta näkökulmasta, mutta eräänä keskeisenä näkökulmana on yhtenäisyyden käsite: juoni käännekohtineen, oivalluksen hetkineen ja loppuratkaisuineen luo kokonaisuuden tunteen. Aristoteleen juonikäsitys kummittelee tarkastelujen taustalla, mutta sen rakenne on tutkielmassa kiteytetty romaanin tutkimuksen analyyseista.
Juonellisuuden näkökulmasta Vartion novellit näyttäytyvät monipuolisilta: ne sekä käyttävät juonta rakenteenaan että rikkovat sitä. Omanlaisensa rakenteen novellit löytävät metaforisesta juonesta. Odotuksenmukaisesti henkilöhahmojen kehittyminen on toissijaista, mutta etenkin novelleissa, joissa juonen pilkkoutuminen yhdistyy metaforiseen juoneen, hahmot myös kehittyvät siinä mielessä, että kehitys tulee näkyville. Novellit avaavat henkilöhahmoja kokemaan muutoksen, jossa hahmot vähitellen tulevat joksikin: tuleminen ilmenee elämäntilanteen oivaltamisena. Tulemisella on kaksi suuntaa: minuus tai identiteetti. Ne saavutetaan konfliktin, kliimaksin ja oivalluksen hetken ja kuvarakenteiden kautta. Niiden tutkimisen kautta voidaan puhua subjektiudesta. Komposition lopullinen konfiguraatio on usein implisiittiselle lukijalle suunnattu epifaninen oivallus.