DOKUMENTTIELOKUVA TODELLISUUDEN DRAMATISOINTIA JA TULKINTAA
PÄIVÄRINTA, SUSANNE (2005)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
PÄIVÄRINTA, SUSANNE
2005
Tiedotusoppi - Journalism and Mass Communication
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
Hyväksymispäivämäärä
2005-05-18Tiivistelmä
Hakutermit:
dokumenttielokuva, artefakti, konstruointi, käsikirjoittaminen, tarina ja todellisuussuhde
Tämä journalistinen tutkielma tarkastelee dokumenttia ja sen tehtävää. Pyrin selvittämään ja määrittämään, mitä on dokumentti ja sen todellisuussuhde. Kiinnitän huomioni myös vastaanottajaan, johon dokumentaristit ovat kautta aikojen yrittäneet vedota. Käytän itse sanaa dokumentti synonyymina sekä dokumenttielokuvalle että tv-dokumentille erottaen ne kuitenkin tv-reportaasista. Alan sisällä ei näytä vallitsevan yhtenäistä käsitystä siitä, mikä on tv-dokumentin, dokumenttielokuvan tai tv-reportaasin ero. Tv-kanavat ja tekijät itse käyttävät mieluusti sanaa dokumentti mitä erilaisimmista tuotoksista.
Sana dokumenttihan viittaa muun muassa asiakirjaan, todistuskappaleeseen eli siihen, että asiakirjoilla tai muilla todisteilla jotakin näytetään toteen. Tästä syystä saatamme erehtyä luulemaan, että esimerkiksi tv-dokumentti olisi todistuskappale totuudesta. Että se esittäisi tapahtumat juuri sellaisena ja niissä asiayhteyksissä kuin ne kuvaushetkellä tapahtuivat. Kuitenkin dokumentteja editoidaan, dramatisoidaan ja niissä saatetaan käyttää jopa näyttelijöitä.
Oma lähtökohtani dokumentin määrityksessä nojaa vahvasti tiedotusopistakin tuttuun artefakti-käsitteeseen. Dokumentti on dokumentaarisimmillaankin artefakti, keinotekoinen tuote, jossa tietyllä tavalla muotoillut osat on järjestetty kokonaisuudeksi jotakin päämäärää silmälläpitäen. Vaikka dokumenttielokuvalla voidaan ajatella olevan indeksaalisen ulottuvuutensa ansiosta erityissuhde todellisuuteen, kokonaisuus on näissä yksinkertaisimmissakin tapauksissa monien valintojen tulosta. Uuden dokumentaarin keskeisimpiä tunnuspiirteitä on sen tieteenfilosofisen huomion sisäistäminen, että tieto on aina epätäydellistä, että perimmiltään kaikessa todellisuuden hahmottamisessa on kyse jonkinasteisesta sosiaalisesta konstruoinnista.
Dokumentin ja erilaisten journalististen juttutyyppien artefaktinen luonne unohtuu helposti muun muassa siksi, että niiden työprosessi piilottaa ja häivyttää mieluusti sellaista informaatiota, joka muistuttaisi vastaanottajaa siitä, että jotakin on valittu valitsemalla monia asioita pois. Usein tekijä häivytetään näkymättömiin. Edes tv-uutisissa nähty ei ole reaalisen todellisuuden viaton kuvajainen vaan uutisjournalismin aktiivisesti tietyistä lähtökohdista konstruoima esitys maailmasta. Todellisuus ei sinänsä ilmaise itseään, vaan journalistit ovat parhaan harkintansa mukaan rakentaneet mielenkiintoisen ja dramaattisen esityksen. Niinpä myös toisenlaiset retoriset esitykset ja tulkinnat ovat mahdollisia.
Relationaalisen ajattelun pohjalta kaikenlaiset esitykset voidaan nähdä asioiden esittämiseksi jossakin suhteessa, joiltakin puoliltaan ja kenties yksipuolisestikin. Silti uutiset ja dokumentit mielletään usein neutraalin ja objektiivisen ”todellisuuden tallentamisen” tuloksina. Tämän kirjallisen osuuden yksi keskeisin pyrkimys onkin ravistella objektiivisuuden myyttiä pureutumalla journalistin ja dokumentaristin työprosesseihin ja osoittaa, etteivät dokumentaristit tai toimittajat ole koskaan täysin objektiivisia. Kuka ihminen ylipäätään on? Millainen määrä faktoja tai totuuden eri puolia riittää siihen, että tv-toimittaja tai dokumentaristi on jutussaan objektiivinen? Onko vaatimuksena se, että esitetään totuuden kaikki eri puolet? Kuka tuntee kaikki puolet totuudesta?
Pohdin myös sitä, miksi on niin tärkeää määrittää teos vaikkapa dokumentti-elokuvaksi tai reportaasiksi? Minkä kannalta sillä on väliä? Jos dokumenttiin voidaan liittää määre ”elokuva”, mitä se tarkoittaa? Onko todellisuudesta tehty tuolloin elokuvaa eli fiktiota? Missä menee siis dokumentin ja fiktion raja? Selvitän myös sitä, mitä tarkoittaa, kun dokumentin yhteydessä puhutaan käsikirjoittamisesta. Miten todellisuutta voi käsikirjoittaa? Miksi dokumentteja täytyy käsikirjoittaa? Yhteys tarinankerronnan ja dokumentin välillä on vahva. Myös dokumentti vaatii tarinaa ja sitä palvelevaa rakennetta, jossa on oltava karkeasti jaotellen alku, keskikohta ja loppu. Ikivanhoja dramaturgisia menestystekijöitä voidaan käyttää uusien tarinoiden tuotekehittelyssä ilmaisuvälineestä riippumatta. Koska kyse on juonirakenteen oivalluksesta, sitä voidaan soveltaa mm. dokumenteissa ja tv-sarjoissa.
Lisäksi sivuan lyhyesti dokumentin historiaa, eri tyylisuuntia ja teknistä kehitystä. Pyrin myös valottamaan tämän työn journalistisen osuuden eli ohjaamani Lepakkolinja-dokumentin ratkaisuja. Näin käy toivottavasti laajemminkin ilmi dokumentin artefaktisuus. Se, kuinka ohjaaja voi huomattavasti vaikuttaa siihen, millaisia mielikuvia ja käsityksiä dokumentissa esiintyvistä henkilöistä muodostuu, kun hän valikoi ja järjestää taltioidun materiaalin haluamallaan tavalla. Dokumentin kertojana voidaan ajatella olevan myös ohjaaja. Vaikka ääni ja tarina on päähenkilön, järjestys on tekijän.
dokumenttielokuva, artefakti, konstruointi, käsikirjoittaminen, tarina ja todellisuussuhde
Tämä journalistinen tutkielma tarkastelee dokumenttia ja sen tehtävää. Pyrin selvittämään ja määrittämään, mitä on dokumentti ja sen todellisuussuhde. Kiinnitän huomioni myös vastaanottajaan, johon dokumentaristit ovat kautta aikojen yrittäneet vedota. Käytän itse sanaa dokumentti synonyymina sekä dokumenttielokuvalle että tv-dokumentille erottaen ne kuitenkin tv-reportaasista. Alan sisällä ei näytä vallitsevan yhtenäistä käsitystä siitä, mikä on tv-dokumentin, dokumenttielokuvan tai tv-reportaasin ero. Tv-kanavat ja tekijät itse käyttävät mieluusti sanaa dokumentti mitä erilaisimmista tuotoksista.
Sana dokumenttihan viittaa muun muassa asiakirjaan, todistuskappaleeseen eli siihen, että asiakirjoilla tai muilla todisteilla jotakin näytetään toteen. Tästä syystä saatamme erehtyä luulemaan, että esimerkiksi tv-dokumentti olisi todistuskappale totuudesta. Että se esittäisi tapahtumat juuri sellaisena ja niissä asiayhteyksissä kuin ne kuvaushetkellä tapahtuivat. Kuitenkin dokumentteja editoidaan, dramatisoidaan ja niissä saatetaan käyttää jopa näyttelijöitä.
Oma lähtökohtani dokumentin määrityksessä nojaa vahvasti tiedotusopistakin tuttuun artefakti-käsitteeseen. Dokumentti on dokumentaarisimmillaankin artefakti, keinotekoinen tuote, jossa tietyllä tavalla muotoillut osat on järjestetty kokonaisuudeksi jotakin päämäärää silmälläpitäen. Vaikka dokumenttielokuvalla voidaan ajatella olevan indeksaalisen ulottuvuutensa ansiosta erityissuhde todellisuuteen, kokonaisuus on näissä yksinkertaisimmissakin tapauksissa monien valintojen tulosta. Uuden dokumentaarin keskeisimpiä tunnuspiirteitä on sen tieteenfilosofisen huomion sisäistäminen, että tieto on aina epätäydellistä, että perimmiltään kaikessa todellisuuden hahmottamisessa on kyse jonkinasteisesta sosiaalisesta konstruoinnista.
Dokumentin ja erilaisten journalististen juttutyyppien artefaktinen luonne unohtuu helposti muun muassa siksi, että niiden työprosessi piilottaa ja häivyttää mieluusti sellaista informaatiota, joka muistuttaisi vastaanottajaa siitä, että jotakin on valittu valitsemalla monia asioita pois. Usein tekijä häivytetään näkymättömiin. Edes tv-uutisissa nähty ei ole reaalisen todellisuuden viaton kuvajainen vaan uutisjournalismin aktiivisesti tietyistä lähtökohdista konstruoima esitys maailmasta. Todellisuus ei sinänsä ilmaise itseään, vaan journalistit ovat parhaan harkintansa mukaan rakentaneet mielenkiintoisen ja dramaattisen esityksen. Niinpä myös toisenlaiset retoriset esitykset ja tulkinnat ovat mahdollisia.
Relationaalisen ajattelun pohjalta kaikenlaiset esitykset voidaan nähdä asioiden esittämiseksi jossakin suhteessa, joiltakin puoliltaan ja kenties yksipuolisestikin. Silti uutiset ja dokumentit mielletään usein neutraalin ja objektiivisen ”todellisuuden tallentamisen” tuloksina. Tämän kirjallisen osuuden yksi keskeisin pyrkimys onkin ravistella objektiivisuuden myyttiä pureutumalla journalistin ja dokumentaristin työprosesseihin ja osoittaa, etteivät dokumentaristit tai toimittajat ole koskaan täysin objektiivisia. Kuka ihminen ylipäätään on? Millainen määrä faktoja tai totuuden eri puolia riittää siihen, että tv-toimittaja tai dokumentaristi on jutussaan objektiivinen? Onko vaatimuksena se, että esitetään totuuden kaikki eri puolet? Kuka tuntee kaikki puolet totuudesta?
Pohdin myös sitä, miksi on niin tärkeää määrittää teos vaikkapa dokumentti-elokuvaksi tai reportaasiksi? Minkä kannalta sillä on väliä? Jos dokumenttiin voidaan liittää määre ”elokuva”, mitä se tarkoittaa? Onko todellisuudesta tehty tuolloin elokuvaa eli fiktiota? Missä menee siis dokumentin ja fiktion raja? Selvitän myös sitä, mitä tarkoittaa, kun dokumentin yhteydessä puhutaan käsikirjoittamisesta. Miten todellisuutta voi käsikirjoittaa? Miksi dokumentteja täytyy käsikirjoittaa? Yhteys tarinankerronnan ja dokumentin välillä on vahva. Myös dokumentti vaatii tarinaa ja sitä palvelevaa rakennetta, jossa on oltava karkeasti jaotellen alku, keskikohta ja loppu. Ikivanhoja dramaturgisia menestystekijöitä voidaan käyttää uusien tarinoiden tuotekehittelyssä ilmaisuvälineestä riippumatta. Koska kyse on juonirakenteen oivalluksesta, sitä voidaan soveltaa mm. dokumenteissa ja tv-sarjoissa.
Lisäksi sivuan lyhyesti dokumentin historiaa, eri tyylisuuntia ja teknistä kehitystä. Pyrin myös valottamaan tämän työn journalistisen osuuden eli ohjaamani Lepakkolinja-dokumentin ratkaisuja. Näin käy toivottavasti laajemminkin ilmi dokumentin artefaktisuus. Se, kuinka ohjaaja voi huomattavasti vaikuttaa siihen, millaisia mielikuvia ja käsityksiä dokumentissa esiintyvistä henkilöistä muodostuu, kun hän valikoi ja järjestää taltioidun materiaalin haluamallaan tavalla. Dokumentin kertojana voidaan ajatella olevan myös ohjaaja. Vaikka ääni ja tarina on päähenkilön, järjestys on tekijän.