Tasavallan presidentti - seremoniamestari vai ulkopolitiikan taitaja? Analyysi presidentin yhteiskunnallisista rooleista ja niihin sisältyvistä valtaoikeuksista v.2000 perustuslakiuudistuksen jälkeen
ISO-KETOLA, HANNA-LEENA (2004)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
ISO-KETOLA, HANNA-LEENA
2004
Valtio-oppi - Political Science
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
Hyväksymispäivämäärä
2004-11-15Tiivistelmä
Hakutermit:
presidentti, valta, presidentin valta, ulkopolitiikka, perustuslaki, parlamentarismi
Tasavallan presidentin asema Suomessa on heilahdellut vahvasta johtajuudesta selkeään edustuksellisuuteen. Välillä presidentit ovat halunneet käyttää heille suotuja valtaoikeuksia hyvinkin voimakkaasti, välillä he taas ovat pidättäytyneet niiden käytöstä.
Suomen poliittiselle järjestelämälle on ollut ominaista dyarkia, kaksoisjohtajuus, jossa keskeisten toimijoiden - presidentin ja pääministerin - toimintakentät ovat olleet hieman hämärän peitossa, mutta toisaalta työnjako on erotettu siten, että asetelmassa ei ole ajauduttu ristiriitoihin. Presidentin vallan kannalta merkittävää on ollut myös toisen maailmansodan jälkeinen presidentin ulkopoliittisen johtajanroolin legitimoiminen uudella valtiosäännön tulkinnalla, mikä mahdollisti presidentin henkilöjohtajuuden nousun ja avasi myös valtionpäämiehen toimintatilaa sisäpolitiikan puolella. Näiden piirteiden seurauksena Suomi kategorisoitiinkin kauan puoliksi presidenttivaltaiseksi valtioksi, jossa presidentin valta käytännössä oli suurempi kuin pääministerin.
1.3.2000 Suomessa tuli voimaan uusi perustuslaki, jonka keskeisenä tavoitteena oli lukuisten vanhan hallitusmuodon osittaisuudistusten jälkeen sekä korjata teknisesti vanhaa sääntelyä että kaventaa presidentin valtaoikeuksia. Presidentin valtaoikeuksien kaventaminen merkitsi myös muutosta poliittisen järjestelmä tasolla, sillä perustuslakiuudistuksen myötä siirryttiin puoliksi presidenttivaltaisesta järjestelmästä kohti parlamentaarisempaa järjestelmää. Merkittävimmät presidentin valtaoikeuksien muutokset koskevat hallituksen muodostamista ja ulkopolitiikan johtamista. Näiden tehtävien ohella presidentti menetti myös nimitysoikeutta ja lainsäädäntövaltaansa.
Tässä pro gradu tutkielmassa tarkastelen nimenomaan tätä uutta valtiollista asetelmaa, jossa tasavallan presidentti toimii uuden perustuslain puitteissa. Käytän analyysissäni hyödyksi Antero Jyrängin 1970-luvulla tekemää luokittelua presidentin erilaisista rooleista, joita ovat: symboli, valtiollinen vallankäyttäjä, sovittelija, poliittinen päätöksentekijä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Olennaista on tarkastella näitä presidentin rooleja, niihin sisältyviä valtaoikeuksia ja vallan resursseja oikeudellisen valtiosäännön ja poliittisen käytännön näkökulmasta. Jaottelun avulla on myös mahdollista tarkastella presidentin muodollisen vallan ohella epämuodollista valtaa ja sen mahdollisuutta.
Tutkimukseni on laadullinen tutkimus. Pyrin tukeutumaan analyysissäni mahdollisimman monipuoliseen aineistoon; perustuslain ja kommentaariteosten lisäksi muun muassa haastatteluihin, aiheesta kirjoitettuihin artikkeleihin ja uutisointiin sekä valtioneuvoston kanslian ja tasavallan presidentin kansalian tarjoamaan tietoon.
Analyysin tuloksena voidaan sanoa presidentin valta-aseman muuttuneen. Vanha hallitsijan patriarkaalinen asema ja vahvat valtaoikeudet ovat kaventuneet osittain jo presidentin vaalitavan myötä, osittain taas uudesta perustuslaista johtuen. Tämän osoittaa muun muassa uuden perustuslain määrittelemä ulkopolitiikan johtamisjärjestelmä, jossa presidentin rinnalle, osittain jopa hänen yläpuolelleen on nostettu valtioneuvosto. Presidentillinen ja parlamentaarinen valtakeskus eivät enää toimi eri tasoilla, vaan taistelevat samasta vallasta, minkä seurauksena on nähtävissä jopa niiden yhteentörmäysten mahdollisuus.
Ulkopolitiikan ohella presidentin merkittäviksi tehtäviksi muodostuvat ennen kaikkea presidentin itsenäinen nimitysoikeus ja symboliset edustustehtävät, joiden kautta on nähtävissä hänen voimakas suhteensa kansaan. Presidentin suhde kansaan ja muihin valtiollisiin toimijoihin muodostuukin olennaiseksi ajateltaessa erityisesti epämuodollista vallankäyttöä ja sen mahdollisuutta. Sen seurauksena voidaan sanoa presidentin symbolin roolin, yhteiskunnallisen vaikuttajan roolin ja poliittisen päätöksentekijän roolin nousevan yhteiskunnassa merkittävimmäksi.
Vaikka tasavallan presidentin valtaoikeuksien alasajon on yleisesti sanottu olleen vain vakiintuneiden toimintamuotojen korjaamista, ei kuitenkaan tule unohtaa että perustuslain tasoiset muutokset ovat pysyviä ja niillä on suuri merkitys käytännön toiminnassa. Perustuslakiuudistukset ovat suhteellisen harvinaisia ja niiden pohjalta tehdyt muutokset ovat tarkoitettu pitkäaikaisiksi. Ei ole merkityksetöntä ketä Suomessa käyttää ylintä päätösvaltaa tai keneen valta henkilöityy. On selkeää, että vaikka tasavallan presidentti nautti Suomessa edelleen instituutionsa puitteissa suurta arvostusta, ei hänellä kuitenkaan ole enää ylintä päätösvaltaa. Suurin osa näistä valtaoikeuksista on siirtynyt eduskunnalle ja valtioneuvostolle, jolloin valta on henkilöitynyt erityisesti pääministeriin.
presidentti, valta, presidentin valta, ulkopolitiikka, perustuslaki, parlamentarismi
Tasavallan presidentin asema Suomessa on heilahdellut vahvasta johtajuudesta selkeään edustuksellisuuteen. Välillä presidentit ovat halunneet käyttää heille suotuja valtaoikeuksia hyvinkin voimakkaasti, välillä he taas ovat pidättäytyneet niiden käytöstä.
Suomen poliittiselle järjestelämälle on ollut ominaista dyarkia, kaksoisjohtajuus, jossa keskeisten toimijoiden - presidentin ja pääministerin - toimintakentät ovat olleet hieman hämärän peitossa, mutta toisaalta työnjako on erotettu siten, että asetelmassa ei ole ajauduttu ristiriitoihin. Presidentin vallan kannalta merkittävää on ollut myös toisen maailmansodan jälkeinen presidentin ulkopoliittisen johtajanroolin legitimoiminen uudella valtiosäännön tulkinnalla, mikä mahdollisti presidentin henkilöjohtajuuden nousun ja avasi myös valtionpäämiehen toimintatilaa sisäpolitiikan puolella. Näiden piirteiden seurauksena Suomi kategorisoitiinkin kauan puoliksi presidenttivaltaiseksi valtioksi, jossa presidentin valta käytännössä oli suurempi kuin pääministerin.
1.3.2000 Suomessa tuli voimaan uusi perustuslaki, jonka keskeisenä tavoitteena oli lukuisten vanhan hallitusmuodon osittaisuudistusten jälkeen sekä korjata teknisesti vanhaa sääntelyä että kaventaa presidentin valtaoikeuksia. Presidentin valtaoikeuksien kaventaminen merkitsi myös muutosta poliittisen järjestelmä tasolla, sillä perustuslakiuudistuksen myötä siirryttiin puoliksi presidenttivaltaisesta järjestelmästä kohti parlamentaarisempaa järjestelmää. Merkittävimmät presidentin valtaoikeuksien muutokset koskevat hallituksen muodostamista ja ulkopolitiikan johtamista. Näiden tehtävien ohella presidentti menetti myös nimitysoikeutta ja lainsäädäntövaltaansa.
Tässä pro gradu tutkielmassa tarkastelen nimenomaan tätä uutta valtiollista asetelmaa, jossa tasavallan presidentti toimii uuden perustuslain puitteissa. Käytän analyysissäni hyödyksi Antero Jyrängin 1970-luvulla tekemää luokittelua presidentin erilaisista rooleista, joita ovat: symboli, valtiollinen vallankäyttäjä, sovittelija, poliittinen päätöksentekijä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Olennaista on tarkastella näitä presidentin rooleja, niihin sisältyviä valtaoikeuksia ja vallan resursseja oikeudellisen valtiosäännön ja poliittisen käytännön näkökulmasta. Jaottelun avulla on myös mahdollista tarkastella presidentin muodollisen vallan ohella epämuodollista valtaa ja sen mahdollisuutta.
Tutkimukseni on laadullinen tutkimus. Pyrin tukeutumaan analyysissäni mahdollisimman monipuoliseen aineistoon; perustuslain ja kommentaariteosten lisäksi muun muassa haastatteluihin, aiheesta kirjoitettuihin artikkeleihin ja uutisointiin sekä valtioneuvoston kanslian ja tasavallan presidentin kansalian tarjoamaan tietoon.
Analyysin tuloksena voidaan sanoa presidentin valta-aseman muuttuneen. Vanha hallitsijan patriarkaalinen asema ja vahvat valtaoikeudet ovat kaventuneet osittain jo presidentin vaalitavan myötä, osittain taas uudesta perustuslaista johtuen. Tämän osoittaa muun muassa uuden perustuslain määrittelemä ulkopolitiikan johtamisjärjestelmä, jossa presidentin rinnalle, osittain jopa hänen yläpuolelleen on nostettu valtioneuvosto. Presidentillinen ja parlamentaarinen valtakeskus eivät enää toimi eri tasoilla, vaan taistelevat samasta vallasta, minkä seurauksena on nähtävissä jopa niiden yhteentörmäysten mahdollisuus.
Ulkopolitiikan ohella presidentin merkittäviksi tehtäviksi muodostuvat ennen kaikkea presidentin itsenäinen nimitysoikeus ja symboliset edustustehtävät, joiden kautta on nähtävissä hänen voimakas suhteensa kansaan. Presidentin suhde kansaan ja muihin valtiollisiin toimijoihin muodostuukin olennaiseksi ajateltaessa erityisesti epämuodollista vallankäyttöä ja sen mahdollisuutta. Sen seurauksena voidaan sanoa presidentin symbolin roolin, yhteiskunnallisen vaikuttajan roolin ja poliittisen päätöksentekijän roolin nousevan yhteiskunnassa merkittävimmäksi.
Vaikka tasavallan presidentin valtaoikeuksien alasajon on yleisesti sanottu olleen vain vakiintuneiden toimintamuotojen korjaamista, ei kuitenkaan tule unohtaa että perustuslain tasoiset muutokset ovat pysyviä ja niillä on suuri merkitys käytännön toiminnassa. Perustuslakiuudistukset ovat suhteellisen harvinaisia ja niiden pohjalta tehdyt muutokset ovat tarkoitettu pitkäaikaisiksi. Ei ole merkityksetöntä ketä Suomessa käyttää ylintä päätösvaltaa tai keneen valta henkilöityy. On selkeää, että vaikka tasavallan presidentti nautti Suomessa edelleen instituutionsa puitteissa suurta arvostusta, ei hänellä kuitenkaan ole enää ylintä päätösvaltaa. Suurin osa näistä valtaoikeuksista on siirtynyt eduskunnalle ja valtioneuvostolle, jolloin valta on henkilöitynyt erityisesti pääministeriin.