Leppoisuuden ja tavallisuuden rakentuminen iskelmätoivekonsertissa. Keskusteluanalyyttinen tutkimus.
VOUTILAINEN, LIISA (2004)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
VOUTILAINEN, LIISA
2004
Sosiologia - Sociology
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
Hyväksymispäivämäärä
2004-02-27Sisällysluettelo
1. JOHDANTO 3 2. KESKUSTELUNANALYYTTINEN TUTKIMUS 5 2.1. Keskustelunanalyyttinen tutkimusote 6 2.2. Institutionaalinen vuorovaikutus 9 3. TOIVEKONSERTTIKESKUSTELUN INSTITUTIONAALISUUS 10 3.1. Televisio- ja radiokeskustelujen institutionaalisia piirteitä 11 3.2. Toivekonserttikeskustelun institutionaaliset tehtävät 14 4. PUHELINLANGAT LAULAA AINEISTONA 15 4.1. Aineiston valinta 16 4.2. Tutkimuskysymysten valinta 17 5. TUTKIMUSKYSYMYKSET 18 6. TOIVEKONSERTTIPUHELUN VAIHEET 19 6. 1. Aloitus 20 6.2. Alkujutustelu 23 6.3. Toiveen kertominen ja perusteleminen 36 6.4. Lisäsekvenssit: kappalepuhetta ja loppujutustelua 40 6.5. Lopetus 50 6.6. Yhteenveto: Puhelun vaiheet leppoisuuden ja tavallisuuden rakentamisena 52 7. TOIVEEN PERUSTELUN RAKENTUMINEN 54 7. 1. Perusteluvuorojen tyypit 55 7.1.1. Arviot 55 7.1.2. Tarinat 56 7.2. Arviosta syvennykseen 58 7.3. Tarinasta päätäntämuotoiluun 66 7.3.1. Vastaanotto yhteenvedolla 67 7.3.2. Kysymyksestä uudelleenmuotoiluun 71 7.3.3. ”Hankalat tarinat” 76 7.4. Yhteenveto: Perustelemisen proseduurit leppoisuuden ja tavallisuuden rakentamisena 82 8. LEPPOISUUS POPULAARIKULTTUURIN RAKENTAMISENA 88 9. POHDINTAA: LATTEUDEN MERKITYS 92 Lähteet 98
Tiivistelmä
Tutkielma käsittelee leppoisuuden ja tavallisuuden rakentamisen keinoja radion iskelmätoivekonsertissa. Tutkimusmenetelmänä ja teoreettisena viitekehyksenä on etnometodologinen keskustelunanalyysi. Aineistona on yksi Yleisradion Radio Suomen Puhelinlangat laulaa -lähetys keväältä 2002.
Tutkielman tarkoituksena on lisätä journalistista ymmärrystä ns. tavallisten kansalaisten jututtamisesta sekä sosiologista ymmärrystä tavallisuuden konstruoimisesta mikrotasolla. Toivekonserttikeskustelu on institutionaalinen tilanne, jossa jäljitellään tuttavallista arkikeskustelua, esitetään tavallisuutta. Keskustelijat orientoituvat institutionaaliseen leppoisuuteen. Analyysi osoittaa tavallisuuden ja leppoisuuden rakenteita toivekonsertin vaiheittaisesta etenemisestä sekä toiveen perustelemisen proseduureista.
Toivekonserttikeskustelussa on kaksi päätehtävää: alkujutustelu, eli toiveesta puhumista edeltävä small talk, sekä toiveen perusteleminen. Keskustelijat orientoituvat alkujutusteluun kaikkein eniten puhetta vaativana puhelun vaiheena, kokonaisena keskusteluna. Toiveen perusteleminen sen sijaan on mahdollista hoitaa vain muutamalla vuorolla. Tarina- ja arviomuotoisten perustelujen käsittelylle on omat proseduurinsa.
Alkujutustelua leimaa latteuden kehys: omat kuulumiset esitetään mahdollisimman ei-erityisinä, kenen tahansa kuulumisina. Perusteluvaiheessa kehys muuttuu erityisyyden ilmaisemiseksi sen verran, että soittaja perustelee kappaleen erityisyyttä: syytä sille, miksi hän on soittanut radioon kappaleen kuullakseen. Kappaleen erityisyyden ilmaisemisen intensiteettiin ei kuitenkaan liity preferenssijäsennystä. ”Latteat perustelut” tuotetaan ja vastaanotetaan yhtä hyväksyttävinä kuin ”erityiset perustelut”. Perustelemisen proseduurit eivät aseta soittajaa tilanteeseen, jossa häneltä kysyttäisiin musiikin tuntemusta tai kykyä sen erittelemiseen.
Toivekonsertin pitkä alkujutusteluosuus sekä musiikkia erittelevän puheen minimoiminen perustelemisen proseduureissa tekevät omasta elämästä puhumisen soittajan perustehtäväksi. Soittajan elämästä puhuminen tuotetaan helppona, luontevana ja odotuksenmukaisena. Keskustelijat orientoituvat kategoriaan, jonka mukaan populaarikulttuurin tuotteet merkityksellistyvät ensisijaisesti omakohtaisen kokemuksen kontekstissa. Tutkielman lopussa tätä orientaatiota verrataan klassisen musiikin toivekonserttikeskusteluihin, joissa ensisijainen konteksti on musiikin eritteleminen ja musiikintuntemus.
Toivekonsertin ”latteuden taiteella” on paikkansa erikoisuutta ja vahvoja ärsykkeitä hakevassa mediamaailmassa. Toivekonsertti luo yhteisöllisyyttä ”tavallisten ihmisten yhteisöön” identifioituvien ihmisten välille. Toisaalta omakohtaisuudesta ja latteudesta ammentava leppoisuuden instituutio toimii eräänlaisena formaattina, joka vaikeuttaa muiden vuorovaikutuksen tyylien käyttämistä ja siten asettaa rajoja sille, millaisena ”tavallisen kansalaisen” on mahdollista itsensä julkisuudessa esittää.
Tutkielman tarkoituksena on lisätä journalistista ymmärrystä ns. tavallisten kansalaisten jututtamisesta sekä sosiologista ymmärrystä tavallisuuden konstruoimisesta mikrotasolla. Toivekonserttikeskustelu on institutionaalinen tilanne, jossa jäljitellään tuttavallista arkikeskustelua, esitetään tavallisuutta. Keskustelijat orientoituvat institutionaaliseen leppoisuuteen. Analyysi osoittaa tavallisuuden ja leppoisuuden rakenteita toivekonsertin vaiheittaisesta etenemisestä sekä toiveen perustelemisen proseduureista.
Toivekonserttikeskustelussa on kaksi päätehtävää: alkujutustelu, eli toiveesta puhumista edeltävä small talk, sekä toiveen perusteleminen. Keskustelijat orientoituvat alkujutusteluun kaikkein eniten puhetta vaativana puhelun vaiheena, kokonaisena keskusteluna. Toiveen perusteleminen sen sijaan on mahdollista hoitaa vain muutamalla vuorolla. Tarina- ja arviomuotoisten perustelujen käsittelylle on omat proseduurinsa.
Alkujutustelua leimaa latteuden kehys: omat kuulumiset esitetään mahdollisimman ei-erityisinä, kenen tahansa kuulumisina. Perusteluvaiheessa kehys muuttuu erityisyyden ilmaisemiseksi sen verran, että soittaja perustelee kappaleen erityisyyttä: syytä sille, miksi hän on soittanut radioon kappaleen kuullakseen. Kappaleen erityisyyden ilmaisemisen intensiteettiin ei kuitenkaan liity preferenssijäsennystä. ”Latteat perustelut” tuotetaan ja vastaanotetaan yhtä hyväksyttävinä kuin ”erityiset perustelut”. Perustelemisen proseduurit eivät aseta soittajaa tilanteeseen, jossa häneltä kysyttäisiin musiikin tuntemusta tai kykyä sen erittelemiseen.
Toivekonsertin pitkä alkujutusteluosuus sekä musiikkia erittelevän puheen minimoiminen perustelemisen proseduureissa tekevät omasta elämästä puhumisen soittajan perustehtäväksi. Soittajan elämästä puhuminen tuotetaan helppona, luontevana ja odotuksenmukaisena. Keskustelijat orientoituvat kategoriaan, jonka mukaan populaarikulttuurin tuotteet merkityksellistyvät ensisijaisesti omakohtaisen kokemuksen kontekstissa. Tutkielman lopussa tätä orientaatiota verrataan klassisen musiikin toivekonserttikeskusteluihin, joissa ensisijainen konteksti on musiikin eritteleminen ja musiikintuntemus.
Toivekonsertin ”latteuden taiteella” on paikkansa erikoisuutta ja vahvoja ärsykkeitä hakevassa mediamaailmassa. Toivekonsertti luo yhteisöllisyyttä ”tavallisten ihmisten yhteisöön” identifioituvien ihmisten välille. Toisaalta omakohtaisuudesta ja latteudesta ammentava leppoisuuden instituutio toimii eräänlaisena formaattina, joka vaikeuttaa muiden vuorovaikutuksen tyylien käyttämistä ja siten asettaa rajoja sille, millaisena ”tavallisen kansalaisen” on mahdollista itsensä julkisuudessa esittää.