Isorokon aave kummitteli Euroopassa. Isorokkoepidemian uhka Euroopassa ja sen vaikutus WHO:n perusteluihin taudin juurimiseksi vuosina 1958-1966.

Abstract

Tämän tutkimuksen aiheena on tartuntatauti nimeltä isorokko ja erityisesti se millaisena uhkana tauti koettiin Euroopassa ja Maailman terveysjärjestö WHO:n eri elimissä ja julkaisuissa vuosina 1958-1966, eli ensimmäisen isorokon juurimiseen tähdänneen ohjelman aikana.

Tutkimustehtävänäni oli aluksi tutkia vuoden 1963 Tukholman isorokkoepidemian avulla sitä, miten sanomalehdistö ja paikallinen väestö suhtautuivat isorokkoon, kun harvinaiseksi käynyttä tautia havaittiin alueella, jossa sitä ei ollut esiintynyt vuosikymmeniin. Lisäksi selvitin epidemian kulun tarkasti, jotta kävisi ilmi kuinka suuresta vaarasta oikeastaan oli kysymys.

Toinen tärkeä osa tutkimustani oli se, miten WHO:ssa perusteltiin isorokon juurimisen tarpeellisuutta ja miten perustelut muuttuivat, kun isorokon eradikaatio ei edennyt toivottuun tahtiin. Tutkin erityisesti vaikuttivatko tuona aikana Euroopassa yleiset pikkuepidemiat WHO:n yleiskokouksen päätöslauselmiin. Lisäksi selvitin millaisena uhkana isorokko koettiin WHO:n isorokkokonferensseissa. WHO:n julkaisemia lehtiä tutkimalla oli mahdollista saada selville kuinka tärkeänä isorokon juurimista pidettiin, ja toisaalta millaisena uhkana se WHO:n puolelta esitettiin. Tutkimuksen kohteena olivat ensisijaisesti perustelut juurimiselle, eivätkä niinkään konkreettiset toimet, joiden avulla isorokkoa vastaan taisteltiin.

Käyttämäni lähteet koostuivat pääasiassa WHO:n julkaisemista raporteista ja kahdesta aikakauslehdestä. Tukholman epidemiaa käsittelevässä luvussa käytin lisäksi tartuntatautilainsäädäntöä ja sanomalehtiä. Tutkimuskirjallisuutta nimenomaan tästä aiheesta oli varsin rajallisesti, mutta ongelma se ei ollut.

Tutkimus osoitti, että isorokko koettiin uhaksi Euroopassa aina sillä alueella, jossa epidemia esiintyi. Muutoin taudille ei juuri huomiota uhrattu. Sairastuneiden ja kuolleiden määrä jäi tutkittavana ajanjaksona Euroopassa varsin pieneksi, eli todellisuudessa tautiin sairastuminen ei ollut edes epidemia-alueilla kovin todennäköistä.

WHO:n perusteluissa taudin juurimisen välttämättömyydestä isorokon leviäminen ei-endeemisiin maihin oli toistuva teema, joka tosin ilmestyi mukaan perusteluihin vasta kun oli käynyt selväksi, ettei isorokon juurimisessa onnistuttaisi ilman ei-endeemisten maiden apua. Länsimailta yritettiin saada rahalahjoituksia osoittamalla, että nekin olivat alituiseen isorokkoepidemian vaarassa. Tämä ei kuitenkaan toiminut ja lahjoitukset jäivät vähiin vielä ensimmäisen eradikaatio-ohjelman aikana.

Tutkimuksen merkitys on siinä, että suhtautuminen vieraaseen ja eksoottiseen tartuntatautiin ei ole juuri muuttunut viimeisen 40 vuoden aikana. Länsimaisessa sanomalehdistössä ei tavallisia tartuntatauteja käsitellä, elleivät ne suoranaisesti uhkaa meidän terveyttämme tai maailmantaloutta. On myös syytä huomioida se, että vaikka WHO:ssa ollaankin aiheellisesti ylpeitä isorokon juurimisesta ennalta ehkäisevän lääketieteen merkittävämpänä saavutuksena, niin aluksi koko eradikaatio-kampanja oli jäädä malarian juurimisen varjoon.