Hyvinvoinnin ja hyvinvointipalvelujen alueellinen erilaistuminen. Tutkimus hyvinvoinnin tarpeen ja hyvinvointipalvelujen tarjonnan kohtaavuudesta Pirkanmaan, Kanta-Hämeen ja Satakunnan kunnissa.

Abstract

Viime vuosikymmenellä alkanut hyvinvointivaltion murros toi mukanaan merkittäviä muutoksia suomalaiseen yhteiskuntaan. Muutoksia koettiin niin rakenteellisessa kuin poliittisessakin järjestelmässä. Sen myötä suomalaiseen yhteiskuntajärjestelmään omaksuttiin sille ennestään vieraita piirteitä, kuten markkinasuuntautuneisuutta sekä yksilön korostamista. Erityisen voimakas vaikutus uudistuksilla oli maamme hyvinvointipolitiikkaan. Valtiojohtoinen ohjaus tasa-arvoisten elinolojen ylläpitämiseksi purettiin ja vastuu kansalaisten hyvinvoinnista siirrettiin lähes kokonaan kunnille. Tämä on lisännyt alueellisia eroja niin hyvinvoinnissa kuin hyvinvointipalveluissakin. Näitä eroja ylläpitää uuteen hyvinvointipolitiikkaan kuuluva väestölähtöinen hyvinvointiajattelu. Sen perustuu väestölähtöisen hyvinvoinnin määrittelyyn ja palvelujen tarveperustaiseen järjestämiseen. Sen mukaan kuntien tulisi priorisoida palvelujaan kunnan hyvinvoinnin tilan mukaan. Tässä tutkimuksessa tutkittiin tämän toteutumista Pirkanmaan, Kanta-Hämeen ja Satakunnan kunnissa sekä pohdittiin tähän kehitykseen johtaneita syitä. Tätä selvitettiin tarkastelemalla sekä hyvinvoinnin että hyvinvointipalvelujen alueellista erilaistumista sekä näiden kohtaavuutta. Alueellisia eroja tutkittiin pääkomponenttianalyysin sekä ryhmittelyanalyysin avulla. Aineistona käytettiin Stakesin SOTKA ­tietokannasta poimittuja kuntakohtaisia tilastotietoja. Pääkomponenttianalyysin avulla näistä muuttujista muodostettiin sekä hyvinvointia että palveluja kuvaavia ulottuvuuksia, joiden esiintymistä tarkasteltiin kuntatasolla. Hyvinvoinnin osalta analyysissä muodostui neljä pääkomponenttia: hyvinvoinnin perusresurssit, psykososiaaliset ongelmat, sairastavuus ja työttömyys. Näiden jakautuminen tutkimusalueen kuntien kesken osoitti selvää hyvinvoinnin alueellista erilaistumista. Sekä hyvinvointi että psykososiaaliset ongelmat kasautuvat pitkälti kaupunkeihin sairastavuuden ja työttömyyden ollessa sekä kaupunkien että maaseudun ongelma. Erityisen hyvin pärjäävät isojen kaupunkien esikaupungit sekä kaupungin ja maaseudun rajapinta. Hyvinvointipalvelujen osalta analyysi tuotti myös neljä pääkomponenttia: ikärakenteen mukaiset palvelut, erityispalvelut, vammaispalvelut sekä vanhusten ja vammaisten avopalvelut. Myös nämä osoittivat selvää erilaistumista. Hyvinvointitarpeen ja hyvinvointipalvelujen tarjonnan kohtaamista tarkasteltiin korrelaatioiden ja regressioanalyysin avulla. Niiden mukaan selvää tarveperustaista priorisointia on havaittavissa ikärakenteen mukaisten palvelujen järjestämisessä sekä erityispalvelujen järjestämisessä. Peruspalvelut myötäilevät pitkälti kunnan ikärakennetta ja erityispalvelut keskittyvät pitkälti sosiaalisista ongelmista kärsiviin kaupunkeihin. Tarveperustaisuutta ei kuitenkaan ole havaittavissa kaikkien kuntien ja palvelujen kohdalla. Vähiten tarveperustaista priorisointia tapahtuu maaseutukunnissa kun taas kaupungeissa se tulee selkeämmin esille. Priorisoinnin ei myöskään voida sanoa välttämättä johtuvan väestölähtöisen hyvinvointiajattelun omaksumisesta. Resurssipula rajoittavaa pitkälti kuntien toimintaa, jolloin priorisointi voi johtua pikemminkin olosuhteiden pakosta kuin tavoitteellisesta toiminnasta. Näiden suhdetta priorisoinnissa oliksi mielenkiintoista jatkotutkia.

Avainsanat: hyvinvointi, alueellinen erilaistuminen, paikallisuus, paikallinen hyvinvointipolitiikka