Jumala varjelkoon kaikenlaisiin ´reformeihin´ hukkuvaa kansaamme etiikan opetus pedagogisena, poliittisena ja maailmankatsomuksellisena kiistakysymyksenä Suomessa vuoteen 1923.
HÄMÄLÄINEN, EENARIINA (2003)
2003
Suomen historia - Finnish History
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2003-11-04
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-12374
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-12374
Sisällysluettelo
1. JOHDANTO 3 1.1. Taustaa 3 1.2. Tutkimusproblematiikka 4 1.3. Aikaisempi tutkimus ja lähteet 7 2. YHTEISKUNNAN JA KOULUN MURROS 9 2.1. Vuosisadan vaihteen ”rajuilma” 9 2.2. Huoli kansan moraalista 13 2.3. Kasvatusopin uusi suunta 17 3. ETIIKANOPETUS USKONTOA KORVAAMAAN? 20 3.1. ”Elävää ja edistyvää siveyttä” kulttuuriradikaalit ja uskonnoton etiikanopetus 20 3.1.1. Prometheus yhdistys 20 3.1.2. Prometheuslaisten kristillisen moraalin kritiikki 21 3.1.3. Etiikan ensisijaisuus uskontoon nähden 23 3.1.4. Maallista moraalikasvatusta? 25 3.2. ”Solidaarisuuden ja yhteistunnon aatteet” sosialistien näkemys etiikanopetuksesta 27 3.2.1. Suomen työväenliike omaksuu kristinuskonvastaisuuden 27 3.2.2. ”Kärsiville viihdytystä ja lohdutusta” sosialistien kristillisen moraalin kritiikki 29 3.2.3. Marxilainen käsitys etiikan perustasta ja sisällöstä 30 3.2.4. Etiikkaa ja yhteiskuntaoppia uskonnon sijaan 31 4. MORAALIKASVATUSAATE LEVIÄÄ PEDAGOGIEN KESKUUTEEN 33 4.1. Pedagogit ja kansan moraalin kohentamisen haaste 33 4.2. Vaikeatajuisuutta ja ajattelematonta ulkolukua vastaan uskontopedagogiikan kritiikki 37 4.3. Moraalipedagogisia vaikutteita ulkomailta 40 4.4. Suomalaisten pedagogien etiikanopetusideat 42 4.4.1. Fr. W. Foerster suomalaisten pedagogisena innoittajana 42 4.4.2. ”Moraalin saarnaaminen on helppoa, moraalin perustelu vaikeata” etiikanopetuksen metodit ja sisältö 45 5. ETIIKANOPETUS USKONNON RINNALLE? 48 5.1. Kannanottoja kaikille pakollisen etiikanopetuksen puolesta 48 5.2. Mikael Soininen itsenäisen etiikanopetuksen puolestapuhujana 52 5.2.1 Soininen kiinnostuu moraalikasvatuksesta 52 5.2.2. Etiikanopetussuunnitelmien täsmentyminen 54 6. ”TAISTELURINTAMAT” HAHMOTTUVAT 57 6.1. Soinisen lakiehdotus kaikille yhteisestä etiikanopetuksesta nostattaa myrskyn 57 6.2. Kirkkokansan nousu 60 6.3. Etiikanopetuksen politisoituminen 63 6.4. Kansakouluväen suhtautuminen etiikanopetukseen 68 7. ETIIKANOPETUS POLIITTISENA JA MAAILMANKATSOMUKSELLISENA ONGELMANA 71 7.1. Epäilyjä itsenäisen etiikanopetuksen luonnetta kohtaan 71 7.2. Etiikanopetus uskonnonvapaus- ja oppivelvollisuuslakien luomassa tilanteessa 74 7.3. Etiikanopetus uskonnonopetuksen syrjäyttävänä käenpoikana 78 8. ETIIKANOPETUS PEDAGOGISESSA KESKUSTELUSSA 83 8.1. Itsenäinen etiikanopetus ja kasvatusopillisten suuntausten tulkinnat 83 8.2. Uskonnosta irrotetun etiikanopetuksen pedagogiset puutteet 86 8.3. ”Kun meillä on 10 käskyä, se riittää” 89 9. ETIIKANOPETUSKESKUSTELU OSANA KIRKON JA USKONNON ASEMASTA KÄYTYÄ TAISTELUA 91 LÄHTEET JA KIRJALLISUUS 97
Tiivistelmä
Tutkimus käsittelee itsenäisestä, uskonnosta irrotetusta etiikanopetuksesta Suomessa 1900-luvun alussa käytyä keskustelua. Keskeisiä tutkimuskysymyksiä ovat: Miksi ja millä perusteilla etiikka haluttiin oppiaineeksi kansakouluun? Kuka sitä halusi ja millainen asema sille haluttiin antaa? Miksi ja millä perusteilla itsenäistä etiikanopetusta vastustettiin ja kuka sitä vastusti?
Kirkon edustaman kristillisen yhtenäiskulttuurin haastaneet radikaaliälymystö ja sosialistit esittivät 1900-luvun alkuvuosina kansakoulun uskonnonopetuksen korvaamista tunnustuksettomalla etiikanopetuksella. Laajemman huomion itsenäinen etiikanopetus sai, kun suomalaiset pedagogit 1910-luvulla kiinnostuivat kansainvälisen moraalikasvatusaatteen innostamina ajatuksesta antaa etiikanopetusta uskonnon rinnalla, ei sitä korvaavana aineena. Kontekstin pedagogien etiikanopetuskeskustelulle loivat kansalaisyhteiskuntakehitykseen liittynyt tarve kasvattaa kansaa kantamaan kansalaisena toimimisen vastuu sekä vuosisadan alussa laajasti julkisuudessa esiintynyt huoli kansan moraalin laskusta. Edistyspuolueen poliitikosta ja Suomen tuon ajan johtavasta pedagogisesta auktoriteetista Mikael Soinisesta tuli uskonnosta irrotetun etiikanopetuksen innokkain puolestapuhuja.
Uskonnonvapaus- ja oppivelvollisuuslakien voimaantulo 1920-luvun alussa synnytti tarpeen järjestellä uudelleen kansakoulujen katsomusopetus. Lakiehdotuksessa kansakoulutoimen järjestysmuodon perusteiksi uskonnon rinnalla ehdotettiin annettavan kaikille yhteistä tunnustuksetonta etiikanopetusta. Lakiehdotus synnytti kiivaan keskustelumyrskyn. Laajin ja vaikutusvaltaisin kampanja itsenäistä etiikanopetusta vastaan oli Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliiton organisoima kirkkokansan nousuksi kutsuttu seurakuntakokousten sarja. Etiikanopetusteema politisoitui kesän 1922 eduskuntavaaleissa. Sosialidemokraattien myönteinen suhtautuminen etiikanopetukseen lisäsi epäilyksiä oppiainetta kohtaan ja mm. kokoomus otti etiikanopetuksen vastustamisen vaaliaseekseen. Näkyvimmin pakollista etiikanopetusta asettuikin vastustamaan joukko kokoomuspappeja etunenässään Paavo Virkkunen, joka muiden pedagogien ohella oli edellisellä vuosikymmenellä innostunut moraalikasvatusaatteesta. Uskonnosta erillään annettava etiikanopetus ei kuitenkaan Virkkusen ja muiden vastustajien mielestä voinut olla se tapa, jolla suomalaisten moraalia kohotettaisiin. Etiikanopetusta vastaan esitettiin niin pedagogisia, poliittisia kuin maailmankatsomuksellisiakin perusteluja. Punaisena lankana vastustajien argumenteissa kulki näkemys uskontoon pohjaavan moraalin välttämättömyydestä sisällissodan jälkeisen Suomen olojen järjestämisessä.
Tutkimuksen näkökulma on aatehistoriallinen. Aatehistoriallisella tarkastelulla pyritään avaamaan etiikanopetuskeskusteluun osallistuneiden tapaa ymmärtää, kokea ja tulkita oppiaineen luonnetta ja merkitystä sekä siihen liittyviä kasvatusopillisia, poliittisia ja maailmankatsomuksellisia aatteita. Esimerkiksi Mikael Soininen ja Paavo Virkkunen ihailivat molemmat suuresti moraalikasvatusliikkeen pioneeria Fr. W. Foersteria, mutta tulkitsivat häntä hyvin eri tavoin; toinen käytti foersteriläisiä argumentteja puolustamaan, toinen taas vastustamaan itsenäistä etiikanopetusta. Myös keskusteluun osallistuneiden tulkinnat Suomen 20-luvun yhteiskunnallisesta tilanteesta ja henkisestä ilmapiiristä erosivat suuresti toisistaan. Siinä kun etiikanopetus oli Soiniselle pelkkä kansalaiskuntoa kohottava pedagoginen uudistus, oppiaineen vastustajat näkivät sen osaksi 1800-luvun lopulla alkanutta kirkon ja uskonnon asemasta käytyä taistelua. Etiikanopetus koettiin uhaksi kirkon ja uskonnon asemalle sisällissodan jälkeisessä tilanteessa, jota määrittivät epävarmuus uskonnonvapauslain seurauksista, uskonnonopetuksen asemasta sekä kirkon ja valtion suhteesta. Etiikanopetuskiista ratkesi vastustajien kannan mukaisesti, niin että vuonna 1923 voimaan tulleessa laissa kansakoulun järjestysmuodon perusteista etiikanopetusta määrättiin annettavaksi ainoastaan korvikeaineena uskonnonopetuksesta vapautetuille oppilaille ja tällöinkin liitettynä uskonnonhistorian opetukseen.
Tutkimuksen lähteenä on käytetty kasvatusopillista kirjallisuutta, (koulu)poliittisina kannanottoina julkaistuja kirjasia, uskonnonopetusta sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslakeja sivuavia aikalaisteoksia, kasvatus- ja kulttuuriaikakauslehtien (mm. Kasvatus ja koulu, Kansakoulun lehti Opettajainlehti) artikkeleita, sanomalehtiartikkeleita (erityisesti etiikanopetusta vastustaneet Kotimaa ja Herättäjä ja sitä puolustanut Helsingin Sanomat), koulukomiteoiden pöytäkirjoja, mietintöjä, kouluhallituksen asiakirjoja, puoluekokouspöytäkirjoja, eritasoisen kirkollisen ja seurakuntatoiminnan pöytäkirjoja
Kirkon edustaman kristillisen yhtenäiskulttuurin haastaneet radikaaliälymystö ja sosialistit esittivät 1900-luvun alkuvuosina kansakoulun uskonnonopetuksen korvaamista tunnustuksettomalla etiikanopetuksella. Laajemman huomion itsenäinen etiikanopetus sai, kun suomalaiset pedagogit 1910-luvulla kiinnostuivat kansainvälisen moraalikasvatusaatteen innostamina ajatuksesta antaa etiikanopetusta uskonnon rinnalla, ei sitä korvaavana aineena. Kontekstin pedagogien etiikanopetuskeskustelulle loivat kansalaisyhteiskuntakehitykseen liittynyt tarve kasvattaa kansaa kantamaan kansalaisena toimimisen vastuu sekä vuosisadan alussa laajasti julkisuudessa esiintynyt huoli kansan moraalin laskusta. Edistyspuolueen poliitikosta ja Suomen tuon ajan johtavasta pedagogisesta auktoriteetista Mikael Soinisesta tuli uskonnosta irrotetun etiikanopetuksen innokkain puolestapuhuja.
Uskonnonvapaus- ja oppivelvollisuuslakien voimaantulo 1920-luvun alussa synnytti tarpeen järjestellä uudelleen kansakoulujen katsomusopetus. Lakiehdotuksessa kansakoulutoimen järjestysmuodon perusteiksi uskonnon rinnalla ehdotettiin annettavan kaikille yhteistä tunnustuksetonta etiikanopetusta. Lakiehdotus synnytti kiivaan keskustelumyrskyn. Laajin ja vaikutusvaltaisin kampanja itsenäistä etiikanopetusta vastaan oli Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliiton organisoima kirkkokansan nousuksi kutsuttu seurakuntakokousten sarja. Etiikanopetusteema politisoitui kesän 1922 eduskuntavaaleissa. Sosialidemokraattien myönteinen suhtautuminen etiikanopetukseen lisäsi epäilyksiä oppiainetta kohtaan ja mm. kokoomus otti etiikanopetuksen vastustamisen vaaliaseekseen. Näkyvimmin pakollista etiikanopetusta asettuikin vastustamaan joukko kokoomuspappeja etunenässään Paavo Virkkunen, joka muiden pedagogien ohella oli edellisellä vuosikymmenellä innostunut moraalikasvatusaatteesta. Uskonnosta erillään annettava etiikanopetus ei kuitenkaan Virkkusen ja muiden vastustajien mielestä voinut olla se tapa, jolla suomalaisten moraalia kohotettaisiin. Etiikanopetusta vastaan esitettiin niin pedagogisia, poliittisia kuin maailmankatsomuksellisiakin perusteluja. Punaisena lankana vastustajien argumenteissa kulki näkemys uskontoon pohjaavan moraalin välttämättömyydestä sisällissodan jälkeisen Suomen olojen järjestämisessä.
Tutkimuksen näkökulma on aatehistoriallinen. Aatehistoriallisella tarkastelulla pyritään avaamaan etiikanopetuskeskusteluun osallistuneiden tapaa ymmärtää, kokea ja tulkita oppiaineen luonnetta ja merkitystä sekä siihen liittyviä kasvatusopillisia, poliittisia ja maailmankatsomuksellisia aatteita. Esimerkiksi Mikael Soininen ja Paavo Virkkunen ihailivat molemmat suuresti moraalikasvatusliikkeen pioneeria Fr. W. Foersteria, mutta tulkitsivat häntä hyvin eri tavoin; toinen käytti foersteriläisiä argumentteja puolustamaan, toinen taas vastustamaan itsenäistä etiikanopetusta. Myös keskusteluun osallistuneiden tulkinnat Suomen 20-luvun yhteiskunnallisesta tilanteesta ja henkisestä ilmapiiristä erosivat suuresti toisistaan. Siinä kun etiikanopetus oli Soiniselle pelkkä kansalaiskuntoa kohottava pedagoginen uudistus, oppiaineen vastustajat näkivät sen osaksi 1800-luvun lopulla alkanutta kirkon ja uskonnon asemasta käytyä taistelua. Etiikanopetus koettiin uhaksi kirkon ja uskonnon asemalle sisällissodan jälkeisessä tilanteessa, jota määrittivät epävarmuus uskonnonvapauslain seurauksista, uskonnonopetuksen asemasta sekä kirkon ja valtion suhteesta. Etiikanopetuskiista ratkesi vastustajien kannan mukaisesti, niin että vuonna 1923 voimaan tulleessa laissa kansakoulun järjestysmuodon perusteista etiikanopetusta määrättiin annettavaksi ainoastaan korvikeaineena uskonnonopetuksesta vapautetuille oppilaille ja tällöinkin liitettynä uskonnonhistorian opetukseen.
Tutkimuksen lähteenä on käytetty kasvatusopillista kirjallisuutta, (koulu)poliittisina kannanottoina julkaistuja kirjasia, uskonnonopetusta sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslakeja sivuavia aikalaisteoksia, kasvatus- ja kulttuuriaikakauslehtien (mm. Kasvatus ja koulu, Kansakoulun lehti Opettajainlehti) artikkeleita, sanomalehtiartikkeleita (erityisesti etiikanopetusta vastustaneet Kotimaa ja Herättäjä ja sitä puolustanut Helsingin Sanomat), koulukomiteoiden pöytäkirjoja, mietintöjä, kouluhallituksen asiakirjoja, puoluekokouspöytäkirjoja, eritasoisen kirkollisen ja seurakuntatoiminnan pöytäkirjoja