Miten pahasta sodasta tehdään hyvä -turvallisuustodellisuuden rakentuminen illokutiivis-perfomatiivisilla puheakteilla Yhdysvaltojen virallisessa retoriikassa 11.9.2001 terroristi-iskujen jälkeen.

Abstract

Tutkielmassa analysoidaan amerikkalaista poliittista retoriikkaa koskien 11.9.2001 terrorismiakteja seuranneen terrorismin vastaisen sodan legitimointia. Analyysin aineistona on Yhdysvaltojen presidentin George W. Bushin ja ulkoministeri Colin L. Powellin esitetyt lausunnot ja puheet alkaen 11.9.2001 siihen saakka kun ensimmäiset sotilaalliset iskut Afganistanin maaperällä suoritettiin. Analyysi suoritetaan kriittisen paradigman tutkimustraditiota mukaillen tavoitteena osoittaa turvallisuusdiskurssin rakentuminen ja rakentaminen kielen avulla.

Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostaa realistinen paradigma. Hermeneuttisen esiymmärryksen alalla käytettävästä kielestä ja sen tarkoituksesta antaa klassinen realismi: Niccolò Machiavellin ja Carl von Clausewitzin pohdinnat vallasta ja sodasta luovat sen perustan, johon tutkimuksen kohteena olevan valtiotoimijan voidaan katsoa perustavan maailmankäsityksensä. Ihmisen käyttäytymismalleihin liittyvänä teoriana käytetään geopolitiikkaa, tarkemmin geopoliittisia teknologia- ja resurssimalleja Halford Mackinderin, Rudolf Kjellénin ja Nicholas Spykmanin tulkitsemina. Teorian ihmisen tiedostamisen tavoista tarjoavat poliittisten realistien Hans Morgenthaun ja Raymond Aronin ajatukset kansainvälisestä politiikasta.

Menetelmällisesti analyysi etenee kolmella eri tasolla: ensimmäisen tason karkeampi lajittelu perustuu Ludwig Wittgensteinin kielipelien määritelmälle, joka määrittelee käyttämämme kielen erilaisiksi lapsuudesta asti opituiksi kielipeleiksi. Amerikkalaisen poliittisen kielenkäytön tapauksessa tarkentavana kielipelien lajitteluperustana on Hugh Rankin neliasteiseen jakoon kuuluvat ylistämisen ja parjaamisen kielipelit, jotka perustuvat amerikkalaiseen retoriikkaan vahvasti vaikuttavaan ”hyvän ja pahan taistelun” ­metaforaan.

Toisen tason analyysia jäsentäväksi peruskiveksi on John L. Austinin puheaktien teoria, jonka avulla tarkastellaan kielipelien rajoissa tehtyjä varsinaisia suorittavia puheakteja. Tämä tarkoittaa analyysin keskittymistä illokutiivis-performatiivisiin puheakteihin, jotka (1) antavat jonkinlaisen arvion tai tuomion (verdictives) ja (2) liittyvät arvovallan tai voiman harjoittamiseen (exersitives). Analyysin menetelmällisenä kehyksenä toimii Quentin Skinnerin ideologian tutkimuksen teoria.

Analyysin kohteena olevassa tapauksessa presidentti George W. Bushin ja ulkoministeri Colin L. Powellin suorittamien puheaktien illokuutiovoima perustuu konventionaalisuuteen, toisin sanoen siihen, kuka puheaktin esittää ja mikä rooli hänellä on erilaisten sosiaalisten konventioiden kautta. Tämän mukaan on kaikilla Yhdysvaltojen presidentin ja ulkoministerin suorittamilla puheakteilla täysi illokutiivinen voima, riippumatta siitä minkälaisia sanoja tai ilmaisuja he käyttävät tai minkälaiseen asuun sanomansa pukevat. Yhdysvaltojen asema sotilaallisesti vahvimpana valtiona mahdollistaa Yhdysvaltojen poliitikoille lähes rajattomat mahdollisuudet poliittisen kielen hyväksikäyttöön: asemansa perusteella he voivat julistaa uusia periaatteita, legitimoida tuomittavan toiminnan väittämällä sen kyseisen periaatteen mukaiseksi toiminnaksi tai tuomita saman toiminnan vastustajan suorittamana ylimmän paheksuttavaksi. Puheaktit suoritetaan kuitenkin tietyissä viitekehyksissä: vertikaalis!

ena voimana vaikuttaa historiallisuus (eli historiasta kumpuavat realistiselle maailmankatsomukselle perustuvat ja ulkopolitiikan harjoittamista säätelevät normit ja traditiot, mm. ”hyvän ja pahan taistelun” ­metaforalle perustuva ulkopoliittinen identiteetti, Manifest Destiny) sekä horisontaalisena voimana, mutta vähemmässä määrin, nykyisyys (tämän hetken vakiintuneet käytännöt, kuten YK:n Turvallisuusneuvoston yksimielinen päätöslauselma sotilaallisen operaation aloittamisesta, kansainvälisen julkisen mielipiteen merkitys, mediavälineiden levinneisyys ja reaaliaikainen kommunikointi). Vahvimmin retoriikkaan vaikuttaa kansainvälisen politiikan teoretisoinnissa vallitseva realistinen paradigma, joka asettaa turvallisuuden erityisasemaan. Turvallisuutta ei kuitenkaan määritellä mitenkään erityisemmin, vaan riippuen subjektin kulloisistakin intresseistä se vain linjataan vastaamaan tavoiteltavia päämääriä. Kieli on tässä tehtävässä poliitikon monikäyttöinen työkalu, jonka avulla uskotellaan kuulijakunnalle, että poliittisen elämän käytännöt seuraavat hyväksyttyjä ja kunnioitettuja periaatteita. Käytännössä toiminta ja periaatteet ovat toisistaan hyvin kaukana, periaatteet eivät koskaan ohjaa politiikkaa.