Female Psychological Problems in Nineteenth and Twentieth Century Anglo-Saxon Literature.
AHLSTEN-ROIMELA, JOHANNA (2003)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
AHLSTEN-ROIMELA, JOHANNA
2003
Englantilainen filologia - English Philology
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
Hyväksymispäivämäärä
2003-06-03Tiivistelmä
Kirjallisuudelle on tyypillistä heijastaa oman aikansa trendejä. Rivien välistä ja usein myös avoimesti tekstistä voi useimmiten tunnistaa kirjoitusajankohtana vallinneet käsitykset, esimerkiksi tieteelliset uskomukset ja käsitteet sekä naisasialiikkeiden päivänpolttavat aiheet.
Tässä tutkielmassa käsitellään neljän naiskirjailijan neljää fiktiivistä teosta anglosaksisen kirjallisuuden piiristä 1800-luvun puolivälistä nykypäivään. Erityisesti tarkastellaan naisten psyykkisten häiriöiden ja sosiaalisten ongelmien kuvaamista sekä feminististenkin kirjailijoiden töissään heijastamia yhteiskunnan tapoja käsitellä näitä mielenkiintoisia ja mielipiteitä jakavia aiheita.
1800-luvun psykologisen tiedon epätarkkuus ja riittävien spesifisten käsitteiden puuttuminen näkyi yhteiskunnassa naisten hulluiksi leimaamisena ja leimautumisena; lähes kaikki yhteiskunnan normeista poikkeava käytös käsitettiin yleiseksi ‘mielisairaudeksi’. Vastaavasti myös varhaisviktoriaaninen kirjallisuus kuvasi naisten psyykkisiä ongelmia lähinnä yleispätevänä hulluutena.
Naisasialiikkeen herätessä 1800-luvun puolivälissä myös fiktiivisessä kirjallisuudessa alettiin kuvata naisasioita ja kritisoida yhteiskunnan tapaa kohdella naisia, erityisesti yhteiskunnan rooliodotuksista poikkeavia naisia. Mary Elizabeth Braddonin Lady Audley’s Secret (1862) on sensaatioromaani naisesta, jonka yhteiskunta leimaa hulluksi ja toimittaa mielisairaalaan, vaikka itse asiassa hänet koetaan pikemminkin vaaralliseksi, patriarkaalisen yhteiskunnan normeista hälyttävästi poikkeavaksi naiseksi.
Psykologisen tiedon tarkentuessa ja erilaisten hoitomenetelmien yleistyessä myös fiktiiviseen kirjallisuuteen ilmestyi psykologiseen tietämykseen kohdistuvaa kritiikkiä. Charlotte Perkins Gilman kirjoitti novellissaan “The Yellow Wallpaper” (1892) synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja epätasapainoisuudesta kärsivästä naisesta, jonka masennus syvenee ja päätyy lopulta psykoosiin nimenomaan hänelle annetun hoidon yhteisöstä eristämisen ja täydellisen fyysisen ja älyllisen tekemättömyyden vuoksi.
Radikaalin feminismin ja naisten vapautusrintaman syntymisen seurauksena 1900-luvun puolivälissä kirjallisuudessa alettiin yhä enemmän keskittyä naisten psyykkisten ja sosiaalisten ongelmien syiden etsimiseen miesten ylivallasta ja patriarkaalisen yhteiskunnan, sekä miesten että naisten, ylläpitämistä rooliodotuksista. Novellissaan “To Room Nineteen” (1966) Doris Lessing kirjoitti aiemmin omaa elämäänsä eläneen, nyt neljän lapsen kotiäidin itsenäisyyden ja identiteetin kadottamisesta, joka lopulta johtaa hänet autuaalliseen, rauhan antavaan itsemurhaan. Samoin Fay Weldon, novellissaan “Weekend” (1981), kertoo naisen uupumuksesta avioliiton, lasten ja palkkatyön sekä lisäksi keskiluokkaisen yhteiskunnan vaatimusten paineessa.
Työssä keskitytään naisten psyykkisten ja sosiaalisten ongelmien kuvaamiseen ja tutkitaan kirjailijoiden naiskäsitysten ja feminististen näkemysten sekä oman elämän vaikutusta teksteihin.
Tässä tutkielmassa käsitellään neljän naiskirjailijan neljää fiktiivistä teosta anglosaksisen kirjallisuuden piiristä 1800-luvun puolivälistä nykypäivään. Erityisesti tarkastellaan naisten psyykkisten häiriöiden ja sosiaalisten ongelmien kuvaamista sekä feminististenkin kirjailijoiden töissään heijastamia yhteiskunnan tapoja käsitellä näitä mielenkiintoisia ja mielipiteitä jakavia aiheita.
1800-luvun psykologisen tiedon epätarkkuus ja riittävien spesifisten käsitteiden puuttuminen näkyi yhteiskunnassa naisten hulluiksi leimaamisena ja leimautumisena; lähes kaikki yhteiskunnan normeista poikkeava käytös käsitettiin yleiseksi ‘mielisairaudeksi’. Vastaavasti myös varhaisviktoriaaninen kirjallisuus kuvasi naisten psyykkisiä ongelmia lähinnä yleispätevänä hulluutena.
Naisasialiikkeen herätessä 1800-luvun puolivälissä myös fiktiivisessä kirjallisuudessa alettiin kuvata naisasioita ja kritisoida yhteiskunnan tapaa kohdella naisia, erityisesti yhteiskunnan rooliodotuksista poikkeavia naisia. Mary Elizabeth Braddonin Lady Audley’s Secret (1862) on sensaatioromaani naisesta, jonka yhteiskunta leimaa hulluksi ja toimittaa mielisairaalaan, vaikka itse asiassa hänet koetaan pikemminkin vaaralliseksi, patriarkaalisen yhteiskunnan normeista hälyttävästi poikkeavaksi naiseksi.
Psykologisen tiedon tarkentuessa ja erilaisten hoitomenetelmien yleistyessä myös fiktiiviseen kirjallisuuteen ilmestyi psykologiseen tietämykseen kohdistuvaa kritiikkiä. Charlotte Perkins Gilman kirjoitti novellissaan “The Yellow Wallpaper” (1892) synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja epätasapainoisuudesta kärsivästä naisesta, jonka masennus syvenee ja päätyy lopulta psykoosiin nimenomaan hänelle annetun hoidon yhteisöstä eristämisen ja täydellisen fyysisen ja älyllisen tekemättömyyden vuoksi.
Radikaalin feminismin ja naisten vapautusrintaman syntymisen seurauksena 1900-luvun puolivälissä kirjallisuudessa alettiin yhä enemmän keskittyä naisten psyykkisten ja sosiaalisten ongelmien syiden etsimiseen miesten ylivallasta ja patriarkaalisen yhteiskunnan, sekä miesten että naisten, ylläpitämistä rooliodotuksista. Novellissaan “To Room Nineteen” (1966) Doris Lessing kirjoitti aiemmin omaa elämäänsä eläneen, nyt neljän lapsen kotiäidin itsenäisyyden ja identiteetin kadottamisesta, joka lopulta johtaa hänet autuaalliseen, rauhan antavaan itsemurhaan. Samoin Fay Weldon, novellissaan “Weekend” (1981), kertoo naisen uupumuksesta avioliiton, lasten ja palkkatyön sekä lisäksi keskiluokkaisen yhteiskunnan vaatimusten paineessa.
Työssä keskitytään naisten psyykkisten ja sosiaalisten ongelmien kuvaamiseen ja tutkitaan kirjailijoiden naiskäsitysten ja feminististen näkemysten sekä oman elämän vaikutusta teksteihin.