Lapsen kohtaaminen: Subjektista persoonaksi - esi- ja alkuopetusikäisten lasten tarinoiden tarkastelua post modernissa ajassa Martin Buberin dialogisuusfilosofian valossa.
ÅKERBERG, AILA; TUNTURI, BIRGITTA (2000)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
ÅKERBERG, AILA
TUNTURI, BIRGITTA
2000
Kasvatustiede - Education
Kasvatustieteiden tiedekunta - Faculty of Education
Hyväksymispäivämäärä
2000-00-00Tiivistelmä
Avainsanat: alkukasvatus, dialogi, esikoulu, fenomenologia, kasvatusfilosofia, ontologia, persoona, tarinat
Tutkielman aiheena oli kasvatusfilosofisesta näkökulmasta lähestyä ja tarkastella sitä arjen merkitys- ja kokemusmaailmaa, jota lapset itse tarinoidensa kautta kuvasivat piirtämällä, kertomalla ja kirjoittamalla postmoderniksi määrittelemässämme länsimaisessa yhteiskunnassa ja ajassa. Tarkoituksemme oli tuoda esille dialogisuusfilosofisen ajattelun merkitys kasvatustyölle aikuisen kasvattajan ymmärrystä syventävänä ja vastuuta korostavana lähtökohtana. Dialogisen kasvatussuhteen tarkastelussa korostui lapsen ja hänen kasvattajansa välisen kohtaamisen ilmeinen tärkeys ja ainutlaatuinen luonne erilaisissa arkipäivän tilanteissa: kotona, pihalla, tarhassa tai koulussa. Ensiarvoista on oivaltaa lapsen kohtaaminen persoonana eikä kasvatuksen objektina. Tutkielmamme toivottavasti toimii opetussuunnitelmatyön pohjana kasvatusfilosofisen ajattelun siivittäjänä ja vahvistajana nopeasti teknistyvässä ja kovia arvoja suosivassa ajassamme. Tutkielman kohteena ovat olleet 6-9-vuotiaat esi- ja alkuopetusikäiset lapset sekä heidän tarinansa hyvistä ja huonoista arkipäivistä.
Kolmiosaisen työmme I-osassa lähestyimme aihetta meille muodostuvan teoreettisen esiymmärryksen kautta. Tutkielman teoreettinen esiymmärrys aikuisen ja lapsen koh-taamisesta arjen tilanteissa rakentui eksistentiaalisen fenomenologian (Maija Lehtovaara 1992; Lauri Rauhala 1993), dialogisuusfilosofian (Martin Buber 1995; Veli-Matti Värri 1997), hermeneutiikan (Danner 1995), heuristisen ajattelun (Clark Moustakas 1990) sekä postmodernin ajankuvan (Zygmunt Bauman 1996) kautta.
Tutkielman II-osassa, empiirisessä osassa, tulkitsimme lasten tarinoita kolmen eri tutkimusmenetelmän: eläytymismenetelmän, diskursiivisen lukemisen sekä heuristisen tulkinnan avulla, joista heuristinen menetelmä nousi työmme metametodologiseksi menetelmäksi. Heuristisen ymmärtämisen kautta pyrimme tavoittamaan dialogisuuden periaatteen mukaista yhteyttä lasten tarinoissaan kuvaamaan elämismaailmaan. Huomasimme, että ainoa mahdollisuutemme tavoittaa ja kuvata Sinä-Minä –maailma yhteyttä, oli lakata analysoimasta tarinoita ja antaa tilaa aidolle lapsen kohtaamiselle.
III-osassa kokosimme luovan synteesin kautta runon muodossa ja kuvina tutkimuksemme keskeiset tulokset, ajattelumme kehittymistä sekä tehtyjä johtopäätöksiä. Määrittelimme kasvatusvastuun ontiseksi läsnäolevuudeksi, jossa aikuisen ja lapsen maailmat ainakin hetkellisesti voivat dialogisesti kohdata toisensa. Filosofinen pohdiskelu ja avoimmuus asetettujen kysymysten kohdalla johtivat tutkimusmatkaamme polulta toiselle. Tälle matkalle jäämme edelleen.
Tutkielman aiheena oli kasvatusfilosofisesta näkökulmasta lähestyä ja tarkastella sitä arjen merkitys- ja kokemusmaailmaa, jota lapset itse tarinoidensa kautta kuvasivat piirtämällä, kertomalla ja kirjoittamalla postmoderniksi määrittelemässämme länsimaisessa yhteiskunnassa ja ajassa. Tarkoituksemme oli tuoda esille dialogisuusfilosofisen ajattelun merkitys kasvatustyölle aikuisen kasvattajan ymmärrystä syventävänä ja vastuuta korostavana lähtökohtana. Dialogisen kasvatussuhteen tarkastelussa korostui lapsen ja hänen kasvattajansa välisen kohtaamisen ilmeinen tärkeys ja ainutlaatuinen luonne erilaisissa arkipäivän tilanteissa: kotona, pihalla, tarhassa tai koulussa. Ensiarvoista on oivaltaa lapsen kohtaaminen persoonana eikä kasvatuksen objektina. Tutkielmamme toivottavasti toimii opetussuunnitelmatyön pohjana kasvatusfilosofisen ajattelun siivittäjänä ja vahvistajana nopeasti teknistyvässä ja kovia arvoja suosivassa ajassamme. Tutkielman kohteena ovat olleet 6-9-vuotiaat esi- ja alkuopetusikäiset lapset sekä heidän tarinansa hyvistä ja huonoista arkipäivistä.
Kolmiosaisen työmme I-osassa lähestyimme aihetta meille muodostuvan teoreettisen esiymmärryksen kautta. Tutkielman teoreettinen esiymmärrys aikuisen ja lapsen koh-taamisesta arjen tilanteissa rakentui eksistentiaalisen fenomenologian (Maija Lehtovaara 1992; Lauri Rauhala 1993), dialogisuusfilosofian (Martin Buber 1995; Veli-Matti Värri 1997), hermeneutiikan (Danner 1995), heuristisen ajattelun (Clark Moustakas 1990) sekä postmodernin ajankuvan (Zygmunt Bauman 1996) kautta.
Tutkielman II-osassa, empiirisessä osassa, tulkitsimme lasten tarinoita kolmen eri tutkimusmenetelmän: eläytymismenetelmän, diskursiivisen lukemisen sekä heuristisen tulkinnan avulla, joista heuristinen menetelmä nousi työmme metametodologiseksi menetelmäksi. Heuristisen ymmärtämisen kautta pyrimme tavoittamaan dialogisuuden periaatteen mukaista yhteyttä lasten tarinoissaan kuvaamaan elämismaailmaan. Huomasimme, että ainoa mahdollisuutemme tavoittaa ja kuvata Sinä-Minä –maailma yhteyttä, oli lakata analysoimasta tarinoita ja antaa tilaa aidolle lapsen kohtaamiselle.
III-osassa kokosimme luovan synteesin kautta runon muodossa ja kuvina tutkimuksemme keskeiset tulokset, ajattelumme kehittymistä sekä tehtyjä johtopäätöksiä. Määrittelimme kasvatusvastuun ontiseksi läsnäolevuudeksi, jossa aikuisen ja lapsen maailmat ainakin hetkellisesti voivat dialogisesti kohdata toisensa. Filosofinen pohdiskelu ja avoimmuus asetettujen kysymysten kohdalla johtivat tutkimusmatkaamme polulta toiselle. Tälle matkalle jäämme edelleen.