Tuomas Akvinolaisen analogian käsitteestä.
SALMELA, SAULI (2003)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
SALMELA, SAULI
2003
Filosofia - Philosophy
Informaatiotieteiden tiedekunta - Faculty of Information Sciences
Hyväksymispäivämäärä
2003-05-22Tiivistelmä
Tarkastelen Tuomas Akvinolaisen analogiakäsitystä suhteessa siihen, mitä Aristoteles opetti ekvivokaatiosta. Akvinolaisen metafysiikka ei ole niin puhtaasti aristoteelista kuin usein on esitetty vaan se sisältää huomattavan paljon platonisia piirteitä. Analogia ilmentää Akvinolaisen metafysiikan synteettistä luonnetta: siinä yhdistyvät aristoteelinen ja platoninen traditio. Aristoteelisesta traditiosta analogiaan on tullut suurin osa sanastosta sekä analogian predikamentaalinen taso. Uusplatonikkojen mystiseen traditioon palautuvat analogian transsendentaalinen taso sekä siihen liittyvät doktriinit partisipaatiosta ja olevan hierarkkisesta järjestyksestä, jossa yhdestä prinsiipistä emanoituu kausaalisesti kaikki muu oleva. Korkein prinsiippi on ipsum esse subsistens.
Erilaisten analogioiden lukumäärästä ja jaotteluperusteista on esitetty monia näkemyksiä. Keskityn vain kahteen seikkaan. Ensinnäkin Tuomaan analogiakäsitys vastaa pääpiirteiltään sitä, mitä Aristoteles opettaa ekvivokaatiosta pρός έν. Toiseksi analogiaa on perinteisesti pidetty olennaisesti metafyysisenä oppina. Perinteen aloittajaksi tavataan mainita Cajetanus (1468 - 1534), ja 1900-luvulla ainakin osittain metafyysistä tulkintaa ovat kannattaneet esimerkiksi George P. Klubertanz, Battista Mondin, Etienne Gilson ja Frederick Copleston. Kuitenkin viime vuosisadan puolivälin paikkeilla Ralph McInerny väitti Akvinolaisen tarkoittaneen analogialla puhtaasti kielellis-loogista ilmiötä ja katsoi osoittaneensa Cajetanuksen tulkinnan erheelliseksi.
Akvinolaisen käytössä analogia on itsessään analoginen, mikä tarkoittaa, että siitä “puhutaan monella tavalla”: sillä voi tarkoittaa ainakin kvantitatiivista, ontologista, tiedon subjektin ja objektin välistä sekä termien välistä relaatiota. Näistä ontologinen “olemisen analogia” (analogia entis) on nähdäkseni Akvinolaisen metafysiikan kannalta primaarinen sikäli, että sille perustuu myös kielen ja logiikan kannalta tärkeä “nimien analogia” (analogia nominum). Tämä johtuu siitä, että nimeäminen on sekundaarista olemiseen nähden niin loogisessa, ontologisessa kuin epistemologisessakin mielessä.
Akvinolaisen käytössä analogialla on kahtalainen tehtävä. Yhtäältä se näyttäytyy predikaation käsitteellis-loogisella tasolla yrityksenä vastata vanhaan Jumalasta puhumisen ongelmaan: kuinka ihminen voi omilla sanoillaan puhua täysin yhteismitattomasta ja transsendentista oliosta syyllistymättä jumalanpilkkaan tai antropomorfismiin? Toisaalta Akvinolainen muiden modistien tavoin korostaa kielen ja todellisuuden vääjäämätöntä yhteyttä ja sanoo asioiden itsessään olevan univookkisia, ekvivookkisia tai analogisia sen lisäksi, että niitä sanotaan sellaisiksi. Kieli vastaa maailman metafyysistä rakennetta.
Johtopäätökseni on, että Tuomaan analogiaa ei pidä eikä voi irrottaa metafysiikasta. Tuomas valaisee analogian avulla keskeisimpiä ontologisia prinsiippejään kuten kausaalisuuden ja partisipaation metafysiikkaa, jotka ovat analogisen predikaation välttämätön ehto. Heuristinen metodi aidosti uuden tiedon hankkimiseksi analogia ei kuitenkaan ole.
Erilaisten analogioiden lukumäärästä ja jaotteluperusteista on esitetty monia näkemyksiä. Keskityn vain kahteen seikkaan. Ensinnäkin Tuomaan analogiakäsitys vastaa pääpiirteiltään sitä, mitä Aristoteles opettaa ekvivokaatiosta pρός έν. Toiseksi analogiaa on perinteisesti pidetty olennaisesti metafyysisenä oppina. Perinteen aloittajaksi tavataan mainita Cajetanus (1468 - 1534), ja 1900-luvulla ainakin osittain metafyysistä tulkintaa ovat kannattaneet esimerkiksi George P. Klubertanz, Battista Mondin, Etienne Gilson ja Frederick Copleston. Kuitenkin viime vuosisadan puolivälin paikkeilla Ralph McInerny väitti Akvinolaisen tarkoittaneen analogialla puhtaasti kielellis-loogista ilmiötä ja katsoi osoittaneensa Cajetanuksen tulkinnan erheelliseksi.
Akvinolaisen käytössä analogia on itsessään analoginen, mikä tarkoittaa, että siitä “puhutaan monella tavalla”: sillä voi tarkoittaa ainakin kvantitatiivista, ontologista, tiedon subjektin ja objektin välistä sekä termien välistä relaatiota. Näistä ontologinen “olemisen analogia” (analogia entis) on nähdäkseni Akvinolaisen metafysiikan kannalta primaarinen sikäli, että sille perustuu myös kielen ja logiikan kannalta tärkeä “nimien analogia” (analogia nominum). Tämä johtuu siitä, että nimeäminen on sekundaarista olemiseen nähden niin loogisessa, ontologisessa kuin epistemologisessakin mielessä.
Akvinolaisen käytössä analogialla on kahtalainen tehtävä. Yhtäältä se näyttäytyy predikaation käsitteellis-loogisella tasolla yrityksenä vastata vanhaan Jumalasta puhumisen ongelmaan: kuinka ihminen voi omilla sanoillaan puhua täysin yhteismitattomasta ja transsendentista oliosta syyllistymättä jumalanpilkkaan tai antropomorfismiin? Toisaalta Akvinolainen muiden modistien tavoin korostaa kielen ja todellisuuden vääjäämätöntä yhteyttä ja sanoo asioiden itsessään olevan univookkisia, ekvivookkisia tai analogisia sen lisäksi, että niitä sanotaan sellaisiksi. Kieli vastaa maailman metafyysistä rakennetta.
Johtopäätökseni on, että Tuomaan analogiaa ei pidä eikä voi irrottaa metafysiikasta. Tuomas valaisee analogian avulla keskeisimpiä ontologisia prinsiippejään kuten kausaalisuuden ja partisipaation metafysiikkaa, jotka ovat analogisen predikaation välttämätön ehto. Heuristinen metodi aidosti uuden tiedon hankkimiseksi analogia ei kuitenkaan ole.