Suomen kansalaisen oikeus lähteä maasta.

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan henkilöiden oikeutta valtiorajat ylittävään liikkumiseen. Lähtökohtana on, että oikeus lähteä maasta on turvattu perustuslain 9.2 §:ssä kansallisena perusoikeutena. Kiintopisteinä tutkielmassa ovat myös keskeisten kansainvälisten ihmisoikeussopimusten artiklat, joissa oikeus lähteä maasta on turvattu perustavanlaatuisena ihmisoikeutena. Tutkielma on rajauksiltaan tarkoitettu koskemaan vain Suomen kansalaisten Suomesta poispäin tapahtuvaa matkustamista ja sen rajoittamiseen ja oikeudelliseen turvaamiseen liittyviä perusoikeuskysymyksiä.

Perus- ja ihmisoikeussääntely on luonteeltaan abstraktia ja tulkinnanvaraista. Tutkielmassa on tehtävänä selvittää, miten abstraktilla tasolla muotoiltu perusoikeus konkretisoituu tavallisen lainsäädännön tasolla ja millaiseksi sen sisältö tällöin muodostuu. Perusoikeutta koskevat säännökset voivat myös olla muutosten kohteena. Oikeudellinen problematiikka liittyykin tutkielmassa myös sen selvittämiseen, miten oikeus lähteä maasta on sisällöllisesti muuttunut viime vuosina.

Muutosten alkupisteenä voidaan pitää Suomen liittymistä Euroopan ihmisoikeussopimukseen, mikä johti Suomessa perus- ja ihmisoikeusajattelun vahvempaan huomioonottamiseen. Kansainväliset ihmisoikeussopimukset antoivat perusoikeusuudistuksen (969/1995) yhteydessä varsin vahvan mallin sille, millaiseksi maasta lähtemisen oikeutta koskeva perusoikeussäännös rakenteeltaan ja sisällöltään tällöin muodostui. Perusoikeusuudistuksella oikeutta laajennettiin ja vahvistettiin, ja sen tuloksena maasta lähtemisen oikeus sai Suomen perustuslaissa kansainvälistä minimitasoa vahvemman suojan..

Perusoikeussäännöksen sisällön muuttuminen on johtanut perusoikeussäännöstä kon-kretisoivan, lain ja asetuksentasoisen sääntelyn muutoksiin. Perusoikeusuudistuksen seurauksena maasta lähtemisen oikeuteen kohdistuvat lakitasoiset rajoitukset ovat täsmentyneet, muuttuneet tai kumoutuneet. Yleisenä suuntauksena rajoitusten muuttamisessa on ollut niiden supistaminen niin, että maasta lähtemisen oikeutta rajoitettaisiin tavallisella lainsäädännöllä perustuslain hengen mukaisesti vain sen verran kuin on välttämätöntä. Matkustusoikeuden rajoitteet ovat keventyneet myös henkilöllisyystodistuksen yleistyessä matkustusasiakirjana ja Suomen liityttyä rajatarkastusten poistamista koskeviin Schengenin sopimuksiin.

Tutkittavan perusoikeuden rajoittamista koskevaa perustilannetta voidaan luonnehtia siten, että maasta lähtemisen oikeuteen kohdistuvia rajoituksia voidaan säätää vain niiden henkilöiden saatavillaolon turvaamiseksi, joilla on Suomen oikeudenkäyttöpiirissä laissa nimenomaisesti mainittuja, suorittamattomia velvollisuuksia. Nämä suorittamattomat velvollisuudet kiinnittyvät rikosprosessiin, konkurssimenettelyyn sekä asevelvollisuuteen liittyvän palveluksen suorittamiseen.

Alaikäisen maasta lähtemisen oikeuteen liittyvä sääntely muodostaa poikkeuksen suorittamattomiin velvollisuuksiin kiinnittyvästä rajoittamisproblematiikan perustilanteesta. Alaikäisen passiin liittyvät kysymykset kytkeytyvät lapsen huoltajuus- ja tapaamisoikeusasioihin. Alaikäisen matkustusoikeuden rajoittaminen on mahdollista sen estämiseksi, että lapsi matkustusasiakirjaa hyväksikäyttäen vietäisiin vastoin toisen huoltajan tahtoa pysyvästi toiseen maahan. On huomattavaa, että PL 9.2 §:n hyväksyttävien rajoitusperusteiden tyhjentävä luettelo ei kuitenkaan sisällä tällaista lapsikaappauksen estämiseen liittyvää rajoittamisperustetta. Tämä rajoitusperuste tulisi perustuslakiin lisätä.