Kansan sivistämiseksi. Suomenkielisen kirjallisuuden ja teatterin vaiheet Neuvosto-Karjalassa 1927-1937.

Abstract

Tutkimuksessa tarkastellaan suomenkielisen kirjallisuuden ja Petroskoin suomenkielisen ammattiteatterin kehitystä yhteiskunnallisessa kontekstissaan. Tutkimuksessa on selvitetty Neuvostoliiton ja Neuvosto-Karjalan kulttuuripoliittisten ja sen myötä kansallisuus- ja talouspoliittisten muutosten vaikutusta suomenkieliseen kulttuuritoimintaan, eli miten ja kuinka nopeasti muutokset näkyivät kirjallisuudessa, teatterin ohjelmistossa, kirjailijoiden ja teatterin toiminnassa sekä julkisuuskuvassa? Pääasiallisena alkuperäisaineistona on käytetty Neuvosto-Karjalassa ilmestynyttä sanomalehti Punaista Karjalaa, kustannusliike Kirjan julkaisemia kirjallisuusluetteloita sekä kaunokirjallista aikakauslehteä Rintamaa. Tutkimusmetodi on lehtien osalta ollut pääasiassa kvalitatiivinen, kirjallisuusluetteloita on hyödynnetty kvalitatiivisesti ja kvantitatiivisesti.

Suomenkielisen kirjallisuuden ja teatterin kehittämisen edellytykset olivat Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikassa. Neuvostoliiton kansallisuuspoliitiikassa toteutettiin 1920-luvun lopulla vähemmistökansojen kieltä ja kulttuuria suosivaa korenizatsija-politiikkaa, jota erityisesti Markku Kangaspuro on tutkinut väitöskirjassaan. Väestön kouluttamattomuus ja lukutaidottomuus olivat valtiojärjestelmän vakiinnuttamisen, talouden kehittämisen ja ideologisen kasvattamisen perusongelmia. Neuvostoliitossa katsottiin, että väestö voitiin parhaiten sivistää kansankielisellä valistustyöllä. Neuvosto-Karjalan suomalaisten asema poliittisessa johdossa vaikutti siihen, että valistustyötä tehtiin suomen kielellä ja aluksi suomalaiseen kulttuuriin nojautuen. Vallan keskittäminen Neuvostoliiton kaikilla politiikan osa-alueilla ja ulkopoliittisesti erityisesti Saksan nostattama sodan uhka aiheuttivat kansallisuuspolitiikan muutoksen 1932-1933 ja korenizatsija-politiikasta luovuttiin. Korenizatsija-politiikka oli voimistanut etnisiä identiteettejä sen sijaan, että olisi vahvistanut sitoutumista Neuvostoliittoon. Kansallisuuspolitiikan käänteen jälkeen Neuvostoliittoon pyrittiin luomaan kansallisuuksia yhdistävää isänmaakäsitystä (neuvostopatriotismi), jonka kulttuurisena samaistumiskohteena oli venäläisten kieli, kulttuuri ja historia. Paikallisten kulttuurien edistäminen leimattiin uhkaavaksi nationalismiksi, minkä seurauksena suomalainen poliittinen johto syrjäytettiin vuonna 1935 ja mikä vaikutti osaltaan Neuvostoliiton ja Neuvosto-Karjalan vainoissa vuonna 1937.

Suomalaisten kirjailijoiden asema oli alusta lähtien vahva sekä Karjalan proletaarikirjailijoiden yhdistyksessä että teatterin perustamisessa vuosina 1927 ja 1928. Ajankohta suomalaisten osallisuudelle suomenkielisen kirjallisuuden ja teatterin kehittämiseen oli poliittisesti jopa suotavaa. Kun kirjailijajärjestöjä organisoitiin Neuvostoliiton kirjailijat yhdistäväksi Neuvostokirjailijoiden liitoksi ja Kansallinen teatteri perustettiin vuonna 1932, suomalaisten asema paikallisen kulttuurin kehittämisessä oli edelleen voimakas. Vallan keskittäminen Neuvostoliitossa ja erityisesti kansallisuuspolitiikan muutos alkoivat heikentää mahdollisuuksia kehittää paikallista ja erityisesti suomalaisuuteen pohjautuvaa kulttuuria. Suomalaiset kirjailijat leimattiin syyllisiksi paikalliseen (suomalaiseen) nationalismiin, samaan aikaan suomalaisen poliittisen johdon syrjäyttämisen kanssa. Kansallisen teatterin suomalaiset näyttelijät koettiin ilmeisesti pienemmäksi uhaksi, koska vastaavalla voimalla ei heitä vastaan hyökätty. Suomalaisia kirjailijoita vangittiin ja teloitettiin vainoissa.

Suomenkielisen kirjallisuuden vaiheet mukailivat Neuvosto-Karjalan poliittisia muutoksia, vaikka kirjallisuuden ja teatterin näytelmien sisältöjä voitiin sopeuttaa viiveellä siihen verrattuna, miten retorisesti suomalaisten kirjailijoiden ja Kansallisen teatterin roolista ja tehtävistä sivistystyössä keskusteltiin julkisuudessa. Poliittinen sivistystyö ja lukutaidottomuuden poistaminen olivat tärkeimpiä tehtäviä, mikä näkyi 1920-luvun lopulla poliittisen kirjallisuuden ja oppikirjojen priorisoimisena kirjajulkaisuissa. Kulttuuripoliittisesti Neuvosto-Karjalassakin pyrittiin kehittämään kulttuurivallankumouksen (1928-1931) kynnyksellä proletaarista kulttuuria ajan ihanteiden mukaan. Suomenkielinen julkaisutoiminta oli vähäistä, joten sanomalehdillä oli merkittävä osuus kaunokirjallisten kirjoitusten julkaisufoorumina. Suomalaiset kirjailijat muistelivat Suomen sisällissotaa ja ideologiaa välitettiin muun muassa vallankumousrunoudessa. Kansanvalistuksellinen sävy liittyi suureen osaan kirjoituksia, kuten esimerkiksi pakinoihin. Suomenkielistä kirjallisuutta ja näytelmiä haluttiin kehittää paikallisten kirjailijoiden ja harrastajien voimin, etsien esikuvia myös Suomesta.

Neuvostokirjailijoiden liitto toi mukanaan sosialistisen realismin metodin ja sen myötä taiteellisuuden ja yksilön erilaisen roolin kaikkiin taiteisiin. Samaan aikaan suhtautumista suomenkieliseen kirjallisuuteen ja näytelmiin piti jo sopeuttaa muistakin lähtökohdista. Kansallisuuspolitiikan muutoksen myötä Suomesta kertovia aiheita ja suomalaisuuteen viittaavia piirteitä kirjallisuudessa ja näytelmissä jouduttiin vähentämään. Kulttuurin rooli talouskehityksen edistäjänä toi toisen viisivuotissuunnitelman talousaiheet, haaveen luokattomasta yhteiskunnasta ja uudesta neuvostoihmisestä entistä näkyvämmin kirjallisuuteen ja näytelmiin. Vuodesta 1934 lähtien Neuvosto-Karjalan kirjailijat ja Kansallinen teatteri tukivat neuvostoidentiteettiä ja neuvostopatriotismia, jossa kansallisuuskysymys oli läsnä yhtenäisen venäläiseen kulttuuriin perustuvan identiteetin rakentamisessa. Suomenkielisen kirjallisuuden ja teatterin arvo oli lopulta niiden mahdollisuudessa sivistää venäläisellä kirjallisuudella, näytelmillä ja yleisliittolaisten ihanteiden mukaisesti vielä venäjää taitamatonta väestöä.