Sairaus elämänkumppanina - kulttuuriset merkitykset diabetestarinoissa ja lehtiteksteissä.

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan diabeteksen kulttuurisia merkityksiä disbeetikoiden itse kirjoittamissa tarinoissa (17 kpl) sekä Diabetes- lehden omakohtaisista kokemuksista kertovissa jutuissa (24 kpl) 1950- luvulta 2000- luvulle. Metodeina työssä käytetään sekä narratiivista lähestymistapaa että metafora- analyysiä; laajempana teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi. Tutkimuskentässä työ sijoittuu kulttuurisuuntautuneeseen terveydensosiologiaan. Pyrkimyksenä tutkielmassa on tarkastella diabeetikon elämää sairauden kanssa ja selvittää millaisia kulttuurisia merkityksiä sairaus saa itse kirjoitetuissa tarinoissa ja lehtijutuissa eri aikakausina. Mitä siis tarinoiden kerrontatavat ja teksteissä käytetyt metaforat kertovat ympäröivästä yhteiskunnasta tai suhtautumistavoista sairauteen? Entä tapahtuuko metaforien käytössä ja suhtautumisessa sairauteen muutoksia tutkitulla ajanjaksolla?

Juonirakenneanalyysiä soveltaen olen erottanut itse kirjoitetuista tarinoista neljä laajahkoa vaihetta, jotka olen nimennyt seuraavasti: sairastuminen, reaktiovaihe, ohjat omissa käsissä ja katse tulevaan. Tarinat ovat siis koetuista vastoinkäymisistä huolimatta positiiviseen suuntaan eteneviä selviytymistarinoita. Selviytymisteemaa tukevat myös tarinoissa yleisimmin esiintyvät sairauden hallintaa painottavat metaforat. Tällöin diabetes kuvataan esim. elämänkumppaniksi ja korostetaan sairauden kanssa pärjäämistä. Hallintapuheelle vastakohtana metaforien avulla voidaan myös ilmaista sairauden herättämiä pelkoja tai huolenaiheita esim. kuvaamalla diabetes ailahtelevaiseksi tai hankalaksi. Lehtijuttuja olen tarkastellut etenkin niissä käytettyjen metaforien suhteen. 1950-60- luvun lehdissä esiintyy eniten sotametaforia. Toisia diabeetikoita kutsutaan "taistoon" sairautta vastaan ja asenteiden muuttamiseksi. 1970-80- luvun jutuissa sotametaforia ei käytetä enää lainkaan, vaan nyt jutuissa vuorottelee ongelmapuhe ja sairauden hallinta. Yksilölle sairaus ei ole "este" mutta yhteiskunnan taholta kohtelu on kuin "rotuerottelua". 1990- luvulle tultaessa yhteiskunnan epäkohdista ei enää puhuta, vaan metaforat ovat varsin samankaltaisia itse kirjoitettuihin tarinoihin nähden. Sairauden hallinta korostuu ja nyt diabeteksesta puhutaan jopa "lottovoittona". Diabeteksen hoito on tänä päivänä yhä enemmän potilaan omalla vastuulla, joten sairauden hallintapuhe saattaakin olla kultuurin määräämää, kun taas vastoinkäymisistä ei mielellään puhuta. Vaikuttavan terveysvalistuksen luomiseksi sairauden eri puolista olisi kuitenkin keskusteltava avoimesti, sillä monipuolinen tieto diabeteksesta olisi kenties parasta ennaltaehkäisyä sen leviämisessä.