Vanhempien tarinat vuorovaikutuksesta lakisääteisessä adoptioneuvonnassa.
SOLA, JOHANNA (2002)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
SOLA, JOHANNA
2002
Sosiaalipolitiikka - Social Policy
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
Hyväksymispäivämäärä
2002-07-03Sisällysluettelo
1 Johdanto 2 1.1 Adoptiopäätös muuttaa monta elämää 3 1.2 Kuka valvoo lapsen oikeuksia 4 2 Historiaa 6 3 Adoptioneuvonta 7 3.1 Adoptioneuvonnan tarkoitus ja tavoitteet 7 3.2 Adoptioneuvonnan järjestäminen ja kuntien keskinäinen yhteistyö 8 3.3 Kenelle adoptioneuvonta on tarkoitettu 9 4 Adoptioneuvonta lapseksiottajille 12 4.1 Selvitysvaihe 12 4.1.1 Ikä ja perhetilanne 13 4.1.2 Sosioekonomiset tekijät 15 4.1.3 Terveydentila 15 4.1.4 Motiivit ja lasta koskevat toivomukset 16 4.1.5 Kasvatuskyvyt ja valmiudet kansainväliseen lapseksiottamiseen 17 4.1.6 Arviointi 19 4.1.7 Kotiselvitys 19 4.2 Sijoitusvaihe 20 4.3 Seurantavaihe 20 4.4 Lapseksiottamisen vahvistaminen 21 5 Vuorovaikutus sosiaalityössä 22 5.1 Eettisten ohjeiden synty 22 5.2 Sosiaalisuus vuorovaikutuksessa 23 5.3 Ihmisen kohtaaminen 25 5.4 Neuvonannon huomaamaton rakentaminen 28 5.5 Eettiset periaatteet ja sosiaalityön käytäntö 29 6 Tutkimusongelma ja aineisto 31 6.1 Tutkimusongelma 31 6.2 Tutkimusaineisto 32 7 Omaelämäkerran käyttö tutkimuksessa 33 7.1 Omaelämäkertojen erillisteemojen analyysi 37 7.2 Elämäntarina 38 7.3 Omaelämäkerrallisen aineiston analyysitapoja 39 8 Analyysi 41 8.1 Sosiaalityöntekijän ammattitaito 42 8.2 Lasten tuomat muutokset 45 8.3 Adoptioprosessin pitkä kesto 46 8.4 Tietojen vaikea saanti 47 8.5 Adoptioneuvonnassa koetut positiiviset asiat 48 9 Tulosten pohdintaa ja johtopäätöksiä 49 Lähteet 56 Liite 61
Tiivistelmä
Mielenkiinto adoptiota kohtaan on lisääntynyt viime vuosina merkittävästi. Suomessa aihetta on kuitenkin tutkittu adoptiovanhempien kannalta vähän. Tämän vuoksi halusin tutkia opinnäytetyössäni juuri adoptiovanhempien kokemuksia lakisääteisestä adoptioneuvonnasta.
Adoptointi edellyttää aina, että hakijat saavat adoptioneuvontaa. Adoptioneuvonnan tarkoituksena on selvittää, onko hakijoilla edellytykset ja mahdollisuudet hoitaa ja kasvattaa adoptiolasta. Adoptioneuvontaa antavan sosiaalityöntekijän tulisi tämän lisäksi informoida adoptiohakijoita lainsäädännöstä ja muista oikeudellisista kysymyksistä. Adoptioneuvonnan tulisi myös tukea hakijoita läpi koko pitkän prosessin. Adoptioneuvonta on vaativaa sosiaalityötä, sillä siinä vaikutetaan monen henkilön tulevaisuuteen kokonaisvaltaisesti. Neuvonnan antajan tulee valvoa ensisijaisesti lapsen etua, hakijoita kuitenkaan unohtamatta. Neuvonnan antajan tulisi koko prosessin ajan analysoida omia ihmis- ja perhekäsityksiään ja arvioida, samaistuuko hän helposti eri osapuoliin. Adoptioneuvontaa antavat kuntien sosiaalihuollon toimielimet sekä adoptiotoimistot, jotka ovat saaneet sosiaali-ja terveysministeriöltä luvan harjoittaa adoptiotoimintaa.
Opinnäytetyössäni pyrin siis selvittämään nykyisen lakisääteisen adoptioneuvonnan tilan. Pyysin jo adoptoineita vanhempia kirjoittamaan omista adoptioneuvontakokemuksistaan. Tutkin siis yhtä episodia adoptiovanhempien elämässä. Tämän metodin voidaan katsoa kuuluvan omaelämäkertatutkimuksen piiriin, jota olenkin käyttänyt tässä työssä hyväkseni. Valitsin tämän metodin, koska halusin varmistaa sen, että kirjoittajien painottamat asiat pääsevät paremmin esiin kuin mitä esimerkiksi valmiilla kyselykaavakkeella olisi ollut mahdollista. Vanhempien kirjoittamista tarinoista tuleekin ilmi sellaisia asioita, joita en olisi osannut ennakoida. Saamieni tarinoiden pääpaino oli lähes kokonaan negatiivisissa kokemuksissa. Positiivisia kokemuksia oli vain muutama. Tarinoista voidaan vetää se johtopäätös, että nykyisenlainen adoptioneuvonta ei ole toimiva. Neuvontaa antavilla sosiaalityöntekijöillä on liian paljon valtaa ja joissain tapauksissa huono ammattietiikka. Adoptioneuvonnan yhteydessä tätä valtaa tulisi kenties hajauttaa siten, että neuvontaa antaisi useampi kuin yksi sosiaalityöntekijä. Näin voitaisiin varmistua siitä, etteivät sosiaalityöntekijän omat asenteet ja mielipiteet vaikuttaisi adoptioneuvonnan lopputulokseeen
Adoptointi edellyttää aina, että hakijat saavat adoptioneuvontaa. Adoptioneuvonnan tarkoituksena on selvittää, onko hakijoilla edellytykset ja mahdollisuudet hoitaa ja kasvattaa adoptiolasta. Adoptioneuvontaa antavan sosiaalityöntekijän tulisi tämän lisäksi informoida adoptiohakijoita lainsäädännöstä ja muista oikeudellisista kysymyksistä. Adoptioneuvonnan tulisi myös tukea hakijoita läpi koko pitkän prosessin. Adoptioneuvonta on vaativaa sosiaalityötä, sillä siinä vaikutetaan monen henkilön tulevaisuuteen kokonaisvaltaisesti. Neuvonnan antajan tulee valvoa ensisijaisesti lapsen etua, hakijoita kuitenkaan unohtamatta. Neuvonnan antajan tulisi koko prosessin ajan analysoida omia ihmis- ja perhekäsityksiään ja arvioida, samaistuuko hän helposti eri osapuoliin. Adoptioneuvontaa antavat kuntien sosiaalihuollon toimielimet sekä adoptiotoimistot, jotka ovat saaneet sosiaali-ja terveysministeriöltä luvan harjoittaa adoptiotoimintaa.
Opinnäytetyössäni pyrin siis selvittämään nykyisen lakisääteisen adoptioneuvonnan tilan. Pyysin jo adoptoineita vanhempia kirjoittamaan omista adoptioneuvontakokemuksistaan. Tutkin siis yhtä episodia adoptiovanhempien elämässä. Tämän metodin voidaan katsoa kuuluvan omaelämäkertatutkimuksen piiriin, jota olenkin käyttänyt tässä työssä hyväkseni. Valitsin tämän metodin, koska halusin varmistaa sen, että kirjoittajien painottamat asiat pääsevät paremmin esiin kuin mitä esimerkiksi valmiilla kyselykaavakkeella olisi ollut mahdollista. Vanhempien kirjoittamista tarinoista tuleekin ilmi sellaisia asioita, joita en olisi osannut ennakoida. Saamieni tarinoiden pääpaino oli lähes kokonaan negatiivisissa kokemuksissa. Positiivisia kokemuksia oli vain muutama. Tarinoista voidaan vetää se johtopäätös, että nykyisenlainen adoptioneuvonta ei ole toimiva. Neuvontaa antavilla sosiaalityöntekijöillä on liian paljon valtaa ja joissain tapauksissa huono ammattietiikka. Adoptioneuvonnan yhteydessä tätä valtaa tulisi kenties hajauttaa siten, että neuvontaa antaisi useampi kuin yksi sosiaalityöntekijä. Näin voitaisiin varmistua siitä, etteivät sosiaalityöntekijän omat asenteet ja mielipiteet vaikuttaisi adoptioneuvonnan lopputulokseeen