Songs with Sense: Metaphor in the Poetry of Robert Frost.
KUOSMANEN, ILKKA (2002)
2002
Englantilainen filologia - English Philology
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2002-05-29
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-10792
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-10792
Sisällysluettelo
1. INTRODUCTION: TRUE LIES MAKE POETRY 2 2. INTRODUCTION TO LANGUAGE: THE METAPHOR 9 2.1 THE TENOR AND THE VEHICLE 10 2.1.1 Deviation as Foregrounding 15 2.1.2 The Surreal Extreme 17 2.2 THE GROUND OF COMPARISON 18 2.2.1 Grounding Approaches 21 2.2.2 Evaluation of the Approaches 24 2.3 EPIPHOR AND DIAPHOR 26 2.3.1 Elucidation and Analysis 27 2.3.2 Metaphor versus Symbol 31 2.4 FROM THE PARTICULARITY OF SENSA TO THE UNIVERSALITY OF SENSE 32 3. POETIC METAPHOR AS A DEVICE OF COMMUNICATION 36 3.1 PARALLELISM AS FOREGROUNDING 40 3.1.1 “The Road Not Taken” as a Parallel Construction 41 3.1.2 Parallelism and Epiphoricity 43 3.2 CLASSES OF METAPHOR 48 3.2.1 Descriptive Categories 49 3.2.2 Makings of the Epistemological System 53 3.3 CONCEPTUAL CATEGORIES BASIC AND SPECIFIC METAPHORS 57 3.3.1 The Mapping Theory 60 3.3.2 Image Metaphors 68 3.3.3 Ironic Synecdoche in Frost’s Poetry 71 4. MAIN THEMES AND METAPHORS IN FROST’S POETRY 77 4.1 THE DESIGN THAT WAS NOT THERE 81 4.2 FACTS THAT FORM FELLOWSHIPS: FROSTIAN AESTHETICS OF WORK 87 4.3 THE DESIRED AND UNDESIRED HARVEST 94 4.4 THE SAFETY WITHIN FORM 99 4.5 THE NECESSARY LIMIT OR “STRAIGHT CROOKEDNESS” 105 4.6 THE LOSS OF FORM IN WILDNESS 113 4.7 INTERPLAY OF THE FINITE AND THE INFINITE 121 5. CONCLUSION 126 NOTES 131 REFERENCES
Tiivistelmä
Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Robert Frostin runojen keskeisiä teemoja ja metaforia. Lähinnä Yhdysvaltojen Uudessa Englannissa vaikuttaneen Robert Frostin tuotannon pääpaino osui 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle. Aikalaiskritiikeissä hänen töitään verrattiin usein esimerkiksi T. S. Eliotin, Ralph Waldo Emersonin ja Henry David Thoreaun kirjoituksiin. Metafora nousee Frostin tuotannossa merkitsevään asemaan. Tutkielmassani pyrin selvittämään erityisesti tapoja, joilla Robert Frost käyttää metaforaa paitsi runollisen ilmaisun apuvälineenä myös tapana jäsentää omaa maailmankuvaansa.
Metaforaa lähestytään tutkimuksessa pääasiassa George Lakoffin ja Mark Turnerin kehittämän teoreettisen viitekehyksen kautta, jonka mukaan jokainen spesifi metafora (specific metaphor) on itse asiassa yksien ja samojen perusmetaforakäsityksien (basic conceptual metaphor) uusi ilmentymä. Tässä jaottelussa metaforasta kehkeytyy hierarkkinen järjestelmä ja episteeminen väline, jolla runoilija jäsentää oman kokemuksensa maailmasta runon muotoon. Jotta runo olisi uskottava ja tarjoaisi lukijalleen koherentin elämyksen, on runoilijan luotava oma metaforakäytäntönsä ja näin ollen myös oma epistemologinen järjestelmänsä, jossa perusmetaforakäsitykset saavat uusia merkityksiä. Kuten Philip L. Gerber sanoo omassa Frost-tutkimuksessaan, runoilijan on kyettävä valehtelemaan tarpeeksi uskottavasti.
Tutkielmassa hyödynnetään Douglas Berggrenin kehittämiä käsityksiä metaforien kaksijakoisesta luonteesta. Berggrenin mukaan metaforan täytyy olla riittävän epiforinen (epiphoric), levittää merkityksiään jatkuvasti uusiin konteksteihin. Toisaalta Frostin runoudessa korostuu metaforien diaforinen (diaphoric) tendenssi, jonka mukaisesti kielikuvista pyritään tekemään kestäviä ja koherentteja itsenäisiä merkitsijöitä (signifier).
Hyvän metaforan ominaispiirteisiin kuuluu riittävä diaforisuus; se tavallaan "romahtaa itseensä", mutta samalla sen pitäisi pystyä laukaisemaan lukijansa mielessä jatkuvasti uusia konteksteja. Näin ollen hyvä metafora muistuttaa ikonia, jolla on monia merkitsijän (signifier) ominaisuuksia, mutta aina myös symbolinomainen referenssisuhde merkittyynsä (signified). Frostin tapauksessa metaforien diaforisuuden korostaminen tarkoittaa yleensä päähuomion kiinnittämistä runon olemukseen (sensa). Säkeiden sointia, rytmiä sekä runon muotoa korostetaan merkityksen (sense) korostamisen sijasta.
Näiltä osin Frostin tiukkaa muotokieltä noudattavat runot sopivat hyvin lyyrisen runon määritelmään. Runojen ääni ja lauseilla aikaansaadut mentaaliset kuvat ovat useissa tapauksissa merkityksellisempiä kuin uusien referenssisuhteiden etsiminen runon merkitsijän ja merkittyjen välille. Runojen kielellä on tarkoitus luoda yksi partikulaarinen kokemus ja sen herättämät tunteet, ei niinkään punoa merkitysverkostoja kokemuksen ympärille. Täten Frostin metaforissa korostuu niiden ikonisuus symbolisuuden sijasta.
Tutkielman neljännessä luvussa perehdytään Robert Frostin runojen epistemologisten ketjujen rakenteeseen. Erityishuomio on järjestelmillä, jotka saavat alkunsa fyysisen työn, tietämisen ja unelmoinnin vuorovaikutuksesta. Analysoin työssäni myös useita Frostin luontometaforia. Keskeinen havainto on, että Frostin runojen maailmassa toimijoiden välille muodostuu sosiaalisia ja kulttuurisia raja-aitoja, joiden yli kommunikoiminen on monissa tapauksissa mahdollista vain metaforaa apuna käyttäen.
Metaforaa lähestytään tutkimuksessa pääasiassa George Lakoffin ja Mark Turnerin kehittämän teoreettisen viitekehyksen kautta, jonka mukaan jokainen spesifi metafora (specific metaphor) on itse asiassa yksien ja samojen perusmetaforakäsityksien (basic conceptual metaphor) uusi ilmentymä. Tässä jaottelussa metaforasta kehkeytyy hierarkkinen järjestelmä ja episteeminen väline, jolla runoilija jäsentää oman kokemuksensa maailmasta runon muotoon. Jotta runo olisi uskottava ja tarjoaisi lukijalleen koherentin elämyksen, on runoilijan luotava oma metaforakäytäntönsä ja näin ollen myös oma epistemologinen järjestelmänsä, jossa perusmetaforakäsitykset saavat uusia merkityksiä. Kuten Philip L. Gerber sanoo omassa Frost-tutkimuksessaan, runoilijan on kyettävä valehtelemaan tarpeeksi uskottavasti.
Tutkielmassa hyödynnetään Douglas Berggrenin kehittämiä käsityksiä metaforien kaksijakoisesta luonteesta. Berggrenin mukaan metaforan täytyy olla riittävän epiforinen (epiphoric), levittää merkityksiään jatkuvasti uusiin konteksteihin. Toisaalta Frostin runoudessa korostuu metaforien diaforinen (diaphoric) tendenssi, jonka mukaisesti kielikuvista pyritään tekemään kestäviä ja koherentteja itsenäisiä merkitsijöitä (signifier).
Hyvän metaforan ominaispiirteisiin kuuluu riittävä diaforisuus; se tavallaan "romahtaa itseensä", mutta samalla sen pitäisi pystyä laukaisemaan lukijansa mielessä jatkuvasti uusia konteksteja. Näin ollen hyvä metafora muistuttaa ikonia, jolla on monia merkitsijän (signifier) ominaisuuksia, mutta aina myös symbolinomainen referenssisuhde merkittyynsä (signified). Frostin tapauksessa metaforien diaforisuuden korostaminen tarkoittaa yleensä päähuomion kiinnittämistä runon olemukseen (sensa). Säkeiden sointia, rytmiä sekä runon muotoa korostetaan merkityksen (sense) korostamisen sijasta.
Näiltä osin Frostin tiukkaa muotokieltä noudattavat runot sopivat hyvin lyyrisen runon määritelmään. Runojen ääni ja lauseilla aikaansaadut mentaaliset kuvat ovat useissa tapauksissa merkityksellisempiä kuin uusien referenssisuhteiden etsiminen runon merkitsijän ja merkittyjen välille. Runojen kielellä on tarkoitus luoda yksi partikulaarinen kokemus ja sen herättämät tunteet, ei niinkään punoa merkitysverkostoja kokemuksen ympärille. Täten Frostin metaforissa korostuu niiden ikonisuus symbolisuuden sijasta.
Tutkielman neljännessä luvussa perehdytään Robert Frostin runojen epistemologisten ketjujen rakenteeseen. Erityishuomio on järjestelmillä, jotka saavat alkunsa fyysisen työn, tietämisen ja unelmoinnin vuorovaikutuksesta. Analysoin työssäni myös useita Frostin luontometaforia. Keskeinen havainto on, että Frostin runojen maailmassa toimijoiden välille muodostuu sosiaalisia ja kulttuurisia raja-aitoja, joiden yli kommunikoiminen on monissa tapauksissa mahdollista vain metaforaa apuna käyttäen.