Vanhat kertomukset - uudet keskustelut. Nykytaiteen diskursseja neljältä vuosikymmeneltä ARS-Helsinki -näyttelyiden näyttelyluetteloissa
SALONEN, PASI (2002)
SALONEN, PASI
2002
Sosiologia - Sociology
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2002-03-27
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-10550
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-10550
Sisällysluettelo
1 JOHDANTO 3 1.1 ARS HELSINKI 3 1.2 METODI JA TEOREETTINEN VIITEKEHYS 6 1.3 TIETEELLISTÄ JA TAITEELLISTA TAUSTAA 10 1.4 TUTKIELMAN RAKENNE 11 2 NELJÄ PUHETAPAA 13 2.1 INSTITUUTIOPUHE 13 2.2 UUDISTUMISPUHE 16 2.2.1 Taide nyt 16 2.2.2 Kertomuksia ajassa 19 2.2.3 Uudistumisen muita ominaisuuksia 22 2.3 TAITEILIJUUSPUHE 25 2.3.1 Taiteilija yksilönä 25 2.3.2 Ammatin kuva 27 2.3.3 Ryhmät 29 2.4 VASTAANOTTOPUHE 32 2.4.1 Katsojan paikka 32 2.4.2 Tiedon jano 34 2.4.3 Yleisön palvelua 37 3 ASIANTUNTIJUUSPUHE - MUUTOSTEN INDIKAATTORI 40 3.1 LUKUARVOJA 40 3.2 PUHETTA TAITEESTA 42 3.2.1 Partikulaarisuudesta klassikoihin 43 3.2.2 Kertomus etenee 45 3.2.3 Analyyttisyys ja yhteiskunnan kriisi 47 3.3 TUTKIMUSKYSYMYS 51 4 NYKYTAITEEN NELJÄ VUOSIKYMMENTÄ 54 4.1 TAITEILIJAN KUOLEMASTA 54 4.1.1 Romantiikasta strukturalismiin 54 4.1.2 Käsitetaide 56 4.1.3 Uudet identiteetit 58 4.2 KATSOJASTA KOKIJAKSI 60 4.3 UUDISTUMISEN PYSYVYYS 64 4.3.1 Traditiosta refleksiiviseen keskusteluun 64 4.3.2 Jako teoriaan ja toimintaan 66 4.3.3 Kyseenalaistaminen ja erottautuminen yleisinä periaatteina 68 4.4 INSTITUTIONAALISIA KEHITYSLINJOJA 70 4.4.1 Kansainvälistä kulttuuripalvelua 71 4.4.2 Ulkoa sisälle 72 4.4.3 Teknologia 74 5 TAITEESTA KULTTUURIA 77 5.1 YHTEENVETO 77 5.1.1 Puhetavoista 77 5.1.2 Vaiheita 78 5.2 LOPUKSI 80 5.2.1 Moniäänisyyden byrokratiaa 80 5.2.2 Individualismi 82 5.2.3 Avantgarden paikka 83 5.2.4 ARS 01 85
Tiivistelmä
Tässä tutkielmassa tarkastellaan uutta kuvataidetta esittelevien näyttelyiden yhteydessä julkaistuja tekstejä ja artikkeleita 1960- ja 1990-lukujen välisenä aikana. Tutkielman metodinen ote edustaa väljää diskurssianalyysiä. Teoreettisena viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktionismi, jonka mukaan erilaisissa kulttuurisissa teksteissä samanaikaisesti sekä tuotetaan että uusinnetaan ympäröivää sosiaalista todellisuutta. Kulttuuriset ilmiöt saavat eri konteksteissa erilaisia merkityksiä. Diskurssianalyysin tehtävänä on kaivaa esiin näitä merkityksiä.
Tutkielman aineisto on koottu kansainvälistä uutta kuvataidetta esittelevien ARS Helsinki -näyttelyiden yhteydessä julkaistuista näyttelyluetteloista ja erityisesti niiden johdantoartikkeleista. Aineistotekstejä on vuosilta 1961, 1969, 1974, 1983 ja 1995. Esipuheita ja artikkeleita on yhteensä 20 kappaletta määrän painottuessa uudempaan aineistoon.
Tutkielman analyysi lähtee liikkeelle tekstimassan jäsentämisestä. Runsaiden tekstinäytteiden avulla aineistosta löydetään yhteensä viisi diskursiivista kategoriaa, jotka nimetään puhetavoiksi. Ensimmäisessä vaiheessa esitellään kattavasti neljän puhetavan, instituutio-, uudistumis-, taiteilijuus- sekä vastaanottopuheen, ominaispiirteitä. Seuraavassa vaiheessa siirrytään tarkastelemaan puhetavoissa vuosikymmenten saatossa tapahtuneita muutoksia ja samalla analyysiin lisätään viides puhetapa: asiantuntijuuspuhe.
Puhetapojen ajallinen tarkastelu, sekä itsenäisinä kategorioina että suhteessa toisiinsa, paljastaa millaiset puhetavat viihtyvät keskenään ja millaisten on annettava tilaa uusien tieltä. Aineistosta tehtyjen jäsenneltyjen havaintojen pohjalta tutkielman loppuosa pyrkii vastaamaan seuraavaan moniosaiseen kysymykseen: Miksi asiantuntijuuspuhe lisääntyy ja eriytyy samalla kun taiteilijuuspuhe vähenee ja uudistumispuheen sekä vastaanottopuheen osuudet pysyvät suhteellisen vakaina?
Johtopäätöksenä voidaan todeta kansainvälisten nykytaideprojektien kasvattaneen kokoaan ja näyttävyyttään samalla kun taiteen asiantuntijapositiot ovat monipuolistuneet. Taiteen jatkuvalle uudistumisvaatimukselle eriytyy yhä uusia esitysmuotoja. Toisaalta yksilöllinen taiteilijakuva näyttäisi antavan tilaa yleisen asiantuntijatason toimijuudelle kun taas taiteen katsojat ja yleisö ovat pysyvämpi osa nykytaidetta legitimoivaa diskurssia.
Teoreettisemmalla tasolla tarkasteltuna nykytaiteen diskursseista on löydettävissä 'humanistinen esivaihe', 'nykytaiteen määrittelyjen vaihe' sekä 'kulttuurin ideologian' vaihe. Näihin nykytaiteen yleisempää muutosta kuvaaviin käsitteisiin liittyy muun muassa taidemaailman byrokratisoitumista, taidekokemusten muuttumista kulttuuristen merkkijärjestelmien tulkinnaksi sekä yksilöllisyyttä korostavan individualismin lisääntymistä.
Tutkielman aineisto on koottu kansainvälistä uutta kuvataidetta esittelevien ARS Helsinki -näyttelyiden yhteydessä julkaistuista näyttelyluetteloista ja erityisesti niiden johdantoartikkeleista. Aineistotekstejä on vuosilta 1961, 1969, 1974, 1983 ja 1995. Esipuheita ja artikkeleita on yhteensä 20 kappaletta määrän painottuessa uudempaan aineistoon.
Tutkielman analyysi lähtee liikkeelle tekstimassan jäsentämisestä. Runsaiden tekstinäytteiden avulla aineistosta löydetään yhteensä viisi diskursiivista kategoriaa, jotka nimetään puhetavoiksi. Ensimmäisessä vaiheessa esitellään kattavasti neljän puhetavan, instituutio-, uudistumis-, taiteilijuus- sekä vastaanottopuheen, ominaispiirteitä. Seuraavassa vaiheessa siirrytään tarkastelemaan puhetavoissa vuosikymmenten saatossa tapahtuneita muutoksia ja samalla analyysiin lisätään viides puhetapa: asiantuntijuuspuhe.
Puhetapojen ajallinen tarkastelu, sekä itsenäisinä kategorioina että suhteessa toisiinsa, paljastaa millaiset puhetavat viihtyvät keskenään ja millaisten on annettava tilaa uusien tieltä. Aineistosta tehtyjen jäsenneltyjen havaintojen pohjalta tutkielman loppuosa pyrkii vastaamaan seuraavaan moniosaiseen kysymykseen: Miksi asiantuntijuuspuhe lisääntyy ja eriytyy samalla kun taiteilijuuspuhe vähenee ja uudistumispuheen sekä vastaanottopuheen osuudet pysyvät suhteellisen vakaina?
Johtopäätöksenä voidaan todeta kansainvälisten nykytaideprojektien kasvattaneen kokoaan ja näyttävyyttään samalla kun taiteen asiantuntijapositiot ovat monipuolistuneet. Taiteen jatkuvalle uudistumisvaatimukselle eriytyy yhä uusia esitysmuotoja. Toisaalta yksilöllinen taiteilijakuva näyttäisi antavan tilaa yleisen asiantuntijatason toimijuudelle kun taas taiteen katsojat ja yleisö ovat pysyvämpi osa nykytaidetta legitimoivaa diskurssia.
Teoreettisemmalla tasolla tarkasteltuna nykytaiteen diskursseista on löydettävissä 'humanistinen esivaihe', 'nykytaiteen määrittelyjen vaihe' sekä 'kulttuurin ideologian' vaihe. Näihin nykytaiteen yleisempää muutosta kuvaaviin käsitteisiin liittyy muun muassa taidemaailman byrokratisoitumista, taidekokemusten muuttumista kulttuuristen merkkijärjestelmien tulkinnaksi sekä yksilöllisyyttä korostavan individualismin lisääntymistä.