H. P. Lovecraft and the Creation of Horror

Abstract

Tämän työn tarkoituksena on tarkastella sitä, kuinka kauhu syntyy H.P. Lovecraftin pienoisromaanissa The Shadow over Innsmouth (1936, suom. Varjo Innsmouthin yllä 1989). Lovecraftin kauhutarinoissa tiivistyy hänen kosminen maailmankuvansa, jonka mittakaavassa ihmisellä ja hänen suuruudenkuvitelmillaan ei ole mitään merkitystä. Lovecraft-kriitikko Donald R. Burlesonin käsityksen mukaan Lovecraftin lähestymistapa fiktioon on ”ironisen impressionistinen.” Käsite viittaa ihmisen kykyyn havaita oma merkityksettömyytensä juuri niiden aistien kautta, joiden vuoksi ihminen pitää itseään erikoislaatuisena olentona. Yksi kauhuelementti Lovecraftin tarinoissa onkin se, kuinka päähenkilön kauhukokemus paljastaa tälle ihmisen merkityksettömyyden kosmisessa ajan ja paikan mittakaavassa. Kauhukokemuksen synnyttämä tunnereaktio on tarinoissa tärkeämpi kuin sen aiheuttaneet ihmiskuntaa muinaisemmat hirviöt, koska lukija voi tuntea kertojan kauhun ja epävarmuuden olemassaolonsa perusteista uskomatta itse hirviöihin.

Lovecraftin filosofiaan perehtyneelle Timo Airaksiselle hirviöt ovat juuri vain luomuksia, joihin lukija tukeutuu selittääkseen itselleen kauhun tunteensa. Kauhu syntyy tuntemattomien kauhujen maailman kohtaamisesta ja tätä seuraavasta identiteetin menetyksestä. Käsiteltävänä olevan tarinan päähenkilö joutuu kohtaamaan myös oman itsensä, josta on tullut osa tuntematonta ja siksi kauhistuttava. Lovecraftin kielenkäyttö luo kauhutunnelmaa, ja hän ajaa lukijan hämmentävän tyhjyyden kokemuksen partaalle viljelemällä outoja adjektiiveja. Lovecraft tekee kielestä osan kauhistuttavaa tuntematonta.

Lovecraftin tarinoissa kauhu syntyy myös menneisyyden voimasta tunkeutua nykyhetkeen ja ahmaista se sisäänsä. Esi-isien synnit seuraavat raamatullisen kirouksen lailla sukupolvelta toiselle, eikä Lovecraftin henkilöhahmoilla ole mahdollisuutta paeta menneisyyden kauhuja nykyhetken nautintoihin. Ajalla ei ole merkitystä tällaisessa kaoottisessa maailmassa. Jäljelle jää vain nimetön kauhu. Työssä käsiteltävän tarinan loppu poikkeaa Lovecraftin kaavasta, jonka mukaan vain hulluus tai kuolema pelastaa ihmisparan, joka kohtaa maailman todelliset kasvot. Kauhutunnelma ei kuitenkaan ole yhtään sen vähäisempi. Tarinan loppu yhdistää kauhun ja riemun hämmentävällä tavalla. Kauhukokemusten kertaaminen muuttaa kertojaa ja auttaa häntä hyväksymään uuden identiteettinsä. Kertoja luopuu ihmisidentiteetistään kokien suurta kotiinpaluun iloa, kun taas lukijalle tämä loppu on kauhun huipentuma. Myös ihminen voi muuttua hirviöksi vieläpä riemuiten petoksestaan ihmiskuntaa kohtaan.

Noël Carroll kehittelee omaa kauhun filosofiaansa, joka antaa uuden näkökulman myös Lovecraftin kauhuun. Lukijan kauhun kokemus ja siitä nauttiminen ovat sydämen paradokseja. Ristiriitaisesti ihminen kokee kauhua lukiessaan tarinaa, joka kertoo fiktiivisistä, keksityistä tapahtumista, ja jopa nauttii siitä. Kauhun synnyttää ajatus hirviöstä, joka rikkoo kulttuurisia kategorioita ja sekoittaa ihmisen lokeroidun maailman. Pelkkä ajatus hirviöstä ei kuitenkaan sido lukijaa uskomaan sen todelliseen olemassaoloon, kuten jotkin kauhukokemuksen selitykset antavat ymmärtää. Myös Lovecraftin tarinoiden kauhu toimii, vaikka lukija kieltäytyy uskomasta edes hirviöiden olemassaolon mahdollisuuteen. Pelkkä ajatus hirviöistä ja tarinan päähenkilön suhteesta niihin riittää luomaan kiehtovaa kauhua. Kauhu kiehtoo, koska se kuvaa tuttua maailmaa, joka yhtäkkiä muuttuu vieraaksi ja vaaralliseksi.