Valtakunnansovittelija työriitojen sovittelijana.

KESKINEN, JARKKO (2000)
 

Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.



KESKINEN, JARKKO
2000

Julkisoikeus - Public Law
Taloudellis-hallinnollinen tiedekunta - Faculty of Economics and Administration
Hyväksymispäivämäärä
2000-01-13
Näytä kaikki kuvailutiedot

Sisällysluettelo

LÄHTEET IV OIKEUSTIETEELLISET JULKAISUT IV LAINVALMISTELUAINEISTO VIII LYHENTEET IX 1. JOHDANTO 1 1.1. TUTKIMUSKOHDE 1 1.2. TAVOITTEISTA 2 1.3. TUTKIMUSONGELMA 3 1.4. TUTKIMUKSEN LUONNE 4 1.5. SISÄLLÖSTÄ 5 2. TYÖRIITOJEN SOVITTELUN HISTORIA 6 2.1. TILANNE ENNEN VUODEN 1925 LAKIA 6 2.1.1. Säännökset 6 2.1.2. Lainsäädäntötoimet 7 2.2. VUODEN 1925 LAKI JOUKKOTYÖRIITOJEN SOVITTELUSTA 9 2.2.1. Lain säätäminen 9 2.2.2. Sisältö 10 2.2.3. Laissa havaitut puutteet 11 2.2.4. Lainsäädännön parantaminen 11 2.3. VUODEN 1946 LAKI TYÖRIITOJEN SOVITTELUSTA 13 2.3.1. Lain säätäminen 13 2.3.2. Lain sisältö 14 2.3.3. Havaitut epäkohdat 17 3. VUODEN 1962 LAKI TYÖRIITOJEN SOVITTELUSTA 18 3.1. LAIN SYNTYMINEN 18 3.1.1. Lainsäädäntötoimet 18 3.1.2. Sovitteluorganisaation järjestämismahdollisuuksista 19 3.2. LAIN SISÄLTÖ 20 3.2.1. Valtakunnansovittelijaorganisaatio 20 3.2.2. Muu sovitteluorganisaatio 21 3.2.3. Valtakunnansovittelijan tehtävät 23 3.3. LAIN ERITYISPIIRTEET 27 4. SOVITTELUTOIMI 30 4.1. KÄSITEMÄÄRITTELY 30 4.1.1. Työriita 30 4.1.2. Työnseisaus 33 4.2. SOVITTELUN KÄYNNISTYMINEN 35 4.2.1. Ennakkoilmoituksen johdosta 35 4.2.2. Oma-aloitteisesti 37 4.3. SOVITTELUTOIMEN KULKU 38 4.3.1. Sovintoneuvottelut 38 4.3.2. Sovintoehdotus 40 4.3.3. Sovittelijan pöytäkirja 44 4.4. VIRKAMIESTEN ERITYISASEMA 45 4.4.1. Taustaa 45 4.4.2. Työtaisteluoikeudesta 46 4.4.3. Sovittelumenettelystä 48 5. VELVOLLISUUKSISTA 51 5.1. ENNAKKOILMOITUSVELVOLLISUUDESTA 51 5.1.1. Ennakkoilmoitusvelvollisuuden subjektit 51 5.1.2. Edellytykset ennakkoilmoitusvelvollisuuden tekemiselle 52 5.1.3. Ilmoituksen sisällöstä 54 5.1.4. Ilmoitusvelvollisuuden tehosteet 56 5.2. TYÖNSEISAUKSEN VÄLIAIKAISESTA KIELTÄMISESTÄ 58 5.2.1. Kiellon antamisen yleisistä edellytyksistä 58 5.2.2. Kieltoaika 62 5.2.3. Rangaistussäännökset 63 5.3. TOIMINTA SOVITTELUN KULUESSA 65 5.3.1. Riitapuolten yleiset velvollisuudet 65 5.3.2. Valtakunnansovittelijan yleiset velvoitteet 66 5.3.3. Periaatteista 69 5.4. PAKKOSOVITTELUSTA JA PAKKOSOVINNOSTA 72 5.4.1. Käsitteenä 72 5.4.2. Käytännöt Norjassa 73 5.4.3. Suomen järjestelmän kannalta 74 5.4.4. Kritiikkiä 77 6. VALTAKUNNANSOVITTELIJAN ASEMA 79 6.1. SUHDE MINISTERIÖÖN 79 6.1.1. Historiallinen kehitys 79 6.1.2. Nykyisen työriitalain mukainen käytäntö 80 6.2. TOIMIVALLAN RAJOISTA 83 6.2.1. Erityinen toimielin 83 6.2.2. Tuomioistuimet 84 6.2.3. Välimiesmenettely 89 6.3. SIDONNAISUUDESTA 90 6.3.1. Työmarkkinajärjestöt 90 6.3.2. Yleinen linja 92 6.3.3. Sovittelun suhde yleiseen linjaan 94 7. SOVITTELUTOIMINNAN KEHITYSNÄKYMISTÄ 100 7.1. TYÖMARKKINOIDEN MUUTOS 100 7.1.1. Eriytyminen 100 7.1.2. Työehtosopimusten yleissitovuuden piirin muutoksista 103 7.2. EHDOTUKSISTA TYÖRIITALAIN UUDISTAMISEKSI 104 7.2.1. Ennakkoilmoitusvelvollisuuden laajentaminen 104 7.2.2. Sovittelutoiminnan kehittäminen 105 7.3. TYÖRIITOJEN SOVITTELUN JÄRJESTÄMINEN TULEVAISUUDESSA 107 7.3.1. Ehdotusten arviointia 107 7.3.2. Pakkosovinnon mahdollistava lautakuntakäsittely 109
Tiivistelmä
Työ- ja virkaehtosopimusjärjestelmä koostuu kolmesta osasta ja valtakunnansovittelijan johtama työriitojen sovittelujärjestelmä on yksi tärkeä osa tätä järjestelmää. Työmarkkinajärjestöjen oma toiminta ja työtuomioistuin muodostavat loput tästä työ- ja virkaehtosopimusjärjestelmästä. Tutkimuksen kohde, valtakunnansovittelija työriitojen sovittelijana, kattaa vain osan valtakunnansovittelijan toimesta. Valtakunnansovittelija hoitaa lisäksi ennakkoestäviä tehtäviä ja hallintotehtäviä. Ennakkoestävillä tehtävillä tarkoitetaan toimia, joilla valtakunnansovittelija pyrkii edistämään työmarkkinajärjestöjen välisiä suhteita, jotta työriitoja ei ensinnäkään esiintyisi. Hallintotehtävät puolestaan liittyvät valtakunnansovittelijan ja piirisovittelijoiden välisiin suhteisiin ja valtakunnansovittelijan esimiesasemaan suhteessa piirisovittelijoihin.

Valtakunnansovittelijan työriitojen sovittelutoimintaa säännöstää vuonna 1962 säädetty laki työriitojen sovittelusta (420/1962). Työriitojen sovittelua on säädelty jo aikaisemmin vuonna 1925 säädetyllä lailla joukkotyöriitojen sovittelusta (117/1925) ja vuonna1946 säädetyllä lailla työriitojen sovittelusta (570/1946). Valtakunnansovittelijaorganisaatio perustettiin vasta vuoden 1962 työriitalailla, mutta pääosa työriitojen sovittelutointa koskevasta sääntelystä on peräisin jo vuosien 1925 ja 1946 laeista.

Työriitojen sovittelu perustuu riitapuolille asetettuihin tiettyihin velvollisuuksiin. Riitapuolet ovat ilmoitusvelvollisia aikomastaan työnseisauksesta, osallistumisvelvollisia valtakunnansovittelijan johtamiin sovintoneuvotteluihin ja tiedonantovelvollisia valtakunnansovittelijalle kyseisen työriidan ratkaisemiseksi tarvittavista tiedoista. Huolimatta näistä työriitalaissa säädetyistä velvollisuuksista, valtakunnansovittelijan ei ole mahdollista määrätä mitään sanktioita neuvottelu- ja tiedonantovelvollisuuksien noudattamisen tehosteeksi. Ainoastaan ennakkoilmoitusvelvollisuus on sanktioitu sakkorangaistuksella. Sovittelu perustuu muutenkin riitapuolten vapaaehtoisuuteen, ja sovinto on täysin riippuvainen riitapuolista, eikä valtakunnansovittelijalla ole toimivaltaa määrätä sovinnon tekemisestä tai sen sisällöstä.

Työriitalaki on luonteeltaan väljää sääntelyä, ja se antaa valtakunnansovittelijalle suuren vapauden niin keinojen valinnan kuin niiden käytönkin suhteen hänen sovitellessaan työriitoja. Valtakunnansovittelijan on kuitenkin sovittelutoimessaan otettava huomioon työmarkkinajärjestöjen keskinäiset suhteet ja käytännöt, eikä hän voi tietoisesti toimia niitä vastaan. Valtakunnansovittelijan johtama työriitojen sovittelujärjestelmä ei kuitenkaan mahdollista yhteiskunnan etujen riittävää huomioon ottamista eikä ole sellaisenaan riittävä osa tulevaisuuden työ- ja virkaehtosopimusjärjestelmää. Tarkoituksenmukaista olisikin luoda poikkeustapauksia varten erillinen organisaatio, joka mahdollistaisi työriitojen ratkaisemisen osapuolia sitovasti riippumatta näiden omasta myötävaikutuksesta.
Kokoelmat