Valtion ulkopolitiikka kulttuurisena konstruktiona Suomen ihmisoikeuspolitiikan poliittisen kulttuurin luomassa kontekstissa
WALLIN, PÄIVI (2001)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
WALLIN, PÄIVI
2001
Kansainvälinen politiikka - International Relations
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
Hyväksymispäivämäärä
2001-06-06Sisällysluettelo
1. JOHDANTO 1.1. Tutkimusongelman esittely 1 1.1.1. Tutkielman aihepiiri 1 1.1.2. Tutkielman sisältö ja tavoitteet 4 1.1.3. Aineisto ja lähdemateriaali 6 1.1.4. Käsitteellinen ympäristö ja tutkimuskysymys 8 1.2. Menetelmällinen viitekehys 9 1.2.1. Diskurssianalyyttinen lähestymistapa menetelmällisenä orientaationa 9 1.2.2. Diskursiiviset strategiat 11 2. KONSTRUKTIVISMI SOSIAALISEN TODELLISUUDEN YMMÄRTÄMISEN VÄLINEENÄ 12 2.1. Todellisuuden sosiaalisen rakentumisen lähtökohdat 15 2.2. Sosiaaliset rakenteet ja prosessit 16 2.3. Todellisuuden määrittely poliittisena projektina 18 2.4. Valtio ja kansainvälinen järjestelmä sosiaalisina konstruktioina 20 3. KULTTUURINEN NÄKÖKULMA POLIITTISTEN KÄYTÄNTÖJEN TUTKIMUKSESSA 22 3.1. Kulttuuri todellisuuden ymmärtämisen välineenä 24 3.2. Poliittinen kulttuuri teoreettisena lähestymistapana kansainvälisen politiikan tutkimuksessa 25 3.3. Poliittinen kulttuuri kollektiivisena tiedon rakenteena 26 3.4. Valtio sosiaalisena toimijana 28 3.5. Poliittisen kulttuurin muutos ja jatkuvuus 30 4. SUOMEN ULKOPOLITIIKKA MAAILMANKUVAN ILMENTÄJÄNÄ 32 4.1. Historialliset kokemukset ja geopolitiikka ulkopolitiikan lähtökohtana 33 4.2. Maailmankuva kognitiivisena orientaationa poliittiseen elämään 36 4.3. Käsitys valtion ja kansan suhteesta 39 4.4. Erilaisuus teoreettisena lähtökohtana todellisuuden tulkinnalle 44 4.4.1. Puolueettomuudesta yhteisöllisyyteen 48 4.4.2. Politiikan johdonmukaisuus jatkuvuuden elementtinä 50 4.5. Normatiiviset käsitykset valtion vastuun rajoista 52 4.6. Muuttuva maailmankuva ja muutosten hallinta 53 5. IHMISOIKEUDET KONSTITUTIIVISENA JA REGULATIIVISENA NORMINA 59 5.1. Ihmisoikeuksien yleinen problematiikka 60 5.1.1. Ihmisoikeudet arvona poliittisella agendalla 60 5.1.2. Ihmisoikeudet kansainvälispoliittisena ongelmana 63 5.1.3. Ihmisoikeusnormin tulkinnasta aiheutuvat ris 66 5.1.4. Valtion vastuun rajat 68 5.2. Suomen ihmisoikeuspolitiikan rakentuminen 72 5.2.1. Suomen rooli ihmisoikeuksien edistäjänä 73 5.2.2. Multilateraalitoiminta imagopolitiikan välineenä 75 5.2.3. Kannanottopolitiikka ja todellisuuden hallinta 79 5.2.4. Kauppapolitiikka ja ihmisoikeudet 85 5.2.5. Laaja turvallisuuskäsite 89 5.2.6. Globaalipolitiikka ja valtion resurssit 92 6. IHMISOIKEUSDISKURSSI POLIITTISEN KULTTUURIN KONTEKSTISSA 94 6.1. Toimijat ja kontekstit ihmisoikeusdiskurssissa 95 6.2. Ihmisoikeusdiskurssi poliittisen tilan ilmentymänä 97 6.3. Ihmisoikeuksien ongelmallisuuden määrittely ja ratkaisu 99 6.4. Ihmisoikeuspolitiikan legitimiteetin perusta 101 6.5. Kansalliset edut ja universaalit periaatteet 104 6.6. Ihmisoikeusdiskurssin funktiot 105 7. JOHTOPÄÄTELMÄT 109 LÄHDELUETTELO 115
Tiivistelmä
Tutkielmassa tarkastellaan Suomen kansainvälistä ihmisoikeuspolitiikkaa konstruktivistisesta, sosiaalisten rakenteiden merkitystä painottavasta näkökulmasta käyttäen hyväksi poliittisen kulttuurin käsitettä jatkuvuuden ja muutoksen ilmentämiseksi. Kylmän sodan jälkeinen kansainvälisen järjestelmän murros ja kansainvälinen normatiivinen kehitys ovat vaikuttaneet Suomen toiminnalliseen ympäristöön tavalla, joka on luonut edellytykset aktiivisemmalle roolille ihmisoikeuskysymyksissä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten Suomen ihmisoikeuspolitiikka osana ulkopolitiikkaa on sopeutunut uusiin olosuhteisiin.
Konstruktivistinen lähestymistapa merkitsee sosiaalista, rakenteiden ja toimijoiden keskinäistä rakentumisen prosessia painottavaa näkökulmaa maailmanpolitiikan ilmiöihin. Tutkielmassa kulttuuri ymmärretään sosiaalisiin käytäntöihin sosialisaation kautta institutionalisoituneena kollektiivisen tiedon rakenteena, joka perustuu valtiolle merkityksellisten todellisuuden piirteiden tulkintaan ja merkityksellistämiseen tietyssä ajallisessa ja paikallisessa kontekstissa valtion identiteettiä tukevalla tavalla. Konstruktivismi toimii kritiikkinä kansainvälisen politiikan valtavirran materialistiselle ja deterministiselle käsitykselle kansainvälisen järjestelmän rakenteesta ja toimijoista.
Valtioiden välisen kanssakäymisen tuloksena syntynyt yhteiseen tietoon perustuva normatiivinen kansainvälinen järjestys, joka perustaa valtion legitiimiyden osittain ihmisoikeuksien kunnioittamiselle, vaikuttaa ulkoisena tosiasiana valtioiden ominaisuuksiin ja käyttäytymiseen niiden pyrkiessä täyttämään valtioiden yhteisöön kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen primitiiviset tarpeet. Tämän kulttuurisen rakenteen lisäksi valtioiden toimintaan vaikuttaa niiden yksilölliset materiaaliset ja kognitiiviset ominaisuudet kuten maantiede ja historian kokemukset. Poliittiseen kulttuuriin ja käytäntöihin institutionalisoitumisen kautta käsitykset itsestä ja ulkopuolisesta määrittävät valtion ulkopolitiikan kautta tavoiteltavia päämääriä ja arvoja sekä käytettäviä keinoja. Tutkielmassa ihmisoikeuspolitiikka tulkitaan näiden sisäisten ja ulkoisten kognitiivisten, materiaalisten ja sosiaalisten rakenteiden muodostamaksi konstruktioksi, joka ilmentää valtion todellisuuskäsitystä sekä sen vastausta normatiivisiin odotuksiin.
Ihmisoikeuspolitiikan diskurssianalyyttisen tulkinnan kautta tarkastellaan ihmisoikeusdiskurssia osana poliittisissa prosesseissa käytävää kamppailua todellisuuden määrittelystä, jolloin sen merkitykset ja funktiot syntyvät historian ja nykypäivän merkitysten yhteensulautumana. Primääriaineistona käytettävien yleisten ulko- ja ihmisoikeuspoliittisten linjausten avulla tarkastellaan politiikan taustalla olevaa maailmankuvaa ja identifioidaan erityinen ihmisoikeusdiskurssi, jota tarkastellaan suhteessa poliittisen kulttuurin ulkopolitiikan kannalta relevantteihin piirteisiin pyrittäessä selvittämään ihmisoikeusdiskurssin vallitsevaa todellisuuskäsitystä rakentavat, säilyttävät, muuttavat ja hajottavat strategiat.
Ulkopolitiikan taustalla olevat todellisuuden tulkinnat, jotka perustuvat mm. geopoliittisen aseman ja historiallisten kokemusten kontekstisidonnaiseen tulkintaan, vakiintuvat ulkopoliittisten käytäntöjen perustaksi objektiivisina tosiasioina. Suomen sotien jälkeinen puolueettomuuteen ja erilaisuuteen perustunut, kansallisten etujen turvaamiseen tähdännyt elitistinen ulkopolitiikka asetti kansan objektin asemaan, ja politiikan legitimointi tapahtui pääasiassa ulkoisiin rakenteellisiin syihin vedoten. Poliittiseen realismiin tukeutuva todellisuuskäsitys merkitsi kansainvälisen vastuun alisteisuutta kansallisen edun politiikalle. Yhteisöllisyyden ja globalisaation vaatimuksiin vastaamiseksi Suomen ihmisoikeuspolitiikka on 1990-luvulla pyritty liittämään osaksi kansallisia etuja. Ihmisoikeusdiskurssi onkin sopeutunut muuttuneeseen kansainväliseen ja kansalliseen ilmapiiriin, mikä ilmenee menneisyyden kriittisenä arviointina, yleisölähtöisempänä diskursiivisena tyylinä sekä uusien käsitteiden ja toimijoiden liittämisenä diskurssiin. Ihmisoikeusdiskurssilla pyritään murtamaan vanhoja käsityksiä Suomesta pidättyvänä ja itsekkäänä valtiona ja rakentamaan kuvaa aktiivisesta ja avoimesta kansainvälisestä toimijasta, jolla on kyky ja halu ottaa vastuu ihmiskuntaa koskevista ongelmista.
Suomen kansainvälisen ihmisoikeuspolitiikan johdonmukaistamis- ja aktivoimispyrkimykset ilmentävät sopeutumista normatiivisiin odotuksiin, mutta sen taustalla olevat perusoletukset pohjautuvat edelleen konfliktiseen maailmankuvaan. Ihmisoikeuspolitiikan ristiriitaulottuvuus, joka aiheutuu pääosin valtion itsekkäiden etujen ja universaalien arvojen välisestä ristiriidasta, ei ole taloudellisen globalisaation valtion kilpailukyvylle luomien vaatimusten vuoksi poistunut. Myös uusien turvallisuusuhkien myötä Suomi on edelleen sidottu kansallisen edun ajatteluun, joskin sen toteuttamisen toimintaympäristö on laajentunut tuoden kansainvälisen vastuun kysymykset osaksi jokapäiväistä ulkopoliittista toimintaa. Suomi pyrkiikin kanavoimaan ihmisoikeuskysymykset multilateraalin yhteistyön piiriin, joka nähdään globaaliongelmien ratkaisussa luonnollisena toimintaympäristönä. Kahdenvälisiin suhteisiin ihmisoikeuskysymykset tuodaan julkisesta painostuksesta, ei tehokkuus- saati tarkoituksenmukaisuusharkinnan perusteella. Suomen vakiintunutta poliittista tyyliä ja kansallisten tavoitteiden edistämistä ei tue voimakas profiloituminen ihmisoikeuksien edistäjänä, jolloin ihmisoikeuspolitiikan muutoksessa on kysymys enemmän kosmeettisista kuin rakenteellisista muutoksista.
Konstruktivistinen lähestymistapa merkitsee sosiaalista, rakenteiden ja toimijoiden keskinäistä rakentumisen prosessia painottavaa näkökulmaa maailmanpolitiikan ilmiöihin. Tutkielmassa kulttuuri ymmärretään sosiaalisiin käytäntöihin sosialisaation kautta institutionalisoituneena kollektiivisen tiedon rakenteena, joka perustuu valtiolle merkityksellisten todellisuuden piirteiden tulkintaan ja merkityksellistämiseen tietyssä ajallisessa ja paikallisessa kontekstissa valtion identiteettiä tukevalla tavalla. Konstruktivismi toimii kritiikkinä kansainvälisen politiikan valtavirran materialistiselle ja deterministiselle käsitykselle kansainvälisen järjestelmän rakenteesta ja toimijoista.
Valtioiden välisen kanssakäymisen tuloksena syntynyt yhteiseen tietoon perustuva normatiivinen kansainvälinen järjestys, joka perustaa valtion legitiimiyden osittain ihmisoikeuksien kunnioittamiselle, vaikuttaa ulkoisena tosiasiana valtioiden ominaisuuksiin ja käyttäytymiseen niiden pyrkiessä täyttämään valtioiden yhteisöön kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen primitiiviset tarpeet. Tämän kulttuurisen rakenteen lisäksi valtioiden toimintaan vaikuttaa niiden yksilölliset materiaaliset ja kognitiiviset ominaisuudet kuten maantiede ja historian kokemukset. Poliittiseen kulttuuriin ja käytäntöihin institutionalisoitumisen kautta käsitykset itsestä ja ulkopuolisesta määrittävät valtion ulkopolitiikan kautta tavoiteltavia päämääriä ja arvoja sekä käytettäviä keinoja. Tutkielmassa ihmisoikeuspolitiikka tulkitaan näiden sisäisten ja ulkoisten kognitiivisten, materiaalisten ja sosiaalisten rakenteiden muodostamaksi konstruktioksi, joka ilmentää valtion todellisuuskäsitystä sekä sen vastausta normatiivisiin odotuksiin.
Ihmisoikeuspolitiikan diskurssianalyyttisen tulkinnan kautta tarkastellaan ihmisoikeusdiskurssia osana poliittisissa prosesseissa käytävää kamppailua todellisuuden määrittelystä, jolloin sen merkitykset ja funktiot syntyvät historian ja nykypäivän merkitysten yhteensulautumana. Primääriaineistona käytettävien yleisten ulko- ja ihmisoikeuspoliittisten linjausten avulla tarkastellaan politiikan taustalla olevaa maailmankuvaa ja identifioidaan erityinen ihmisoikeusdiskurssi, jota tarkastellaan suhteessa poliittisen kulttuurin ulkopolitiikan kannalta relevantteihin piirteisiin pyrittäessä selvittämään ihmisoikeusdiskurssin vallitsevaa todellisuuskäsitystä rakentavat, säilyttävät, muuttavat ja hajottavat strategiat.
Ulkopolitiikan taustalla olevat todellisuuden tulkinnat, jotka perustuvat mm. geopoliittisen aseman ja historiallisten kokemusten kontekstisidonnaiseen tulkintaan, vakiintuvat ulkopoliittisten käytäntöjen perustaksi objektiivisina tosiasioina. Suomen sotien jälkeinen puolueettomuuteen ja erilaisuuteen perustunut, kansallisten etujen turvaamiseen tähdännyt elitistinen ulkopolitiikka asetti kansan objektin asemaan, ja politiikan legitimointi tapahtui pääasiassa ulkoisiin rakenteellisiin syihin vedoten. Poliittiseen realismiin tukeutuva todellisuuskäsitys merkitsi kansainvälisen vastuun alisteisuutta kansallisen edun politiikalle. Yhteisöllisyyden ja globalisaation vaatimuksiin vastaamiseksi Suomen ihmisoikeuspolitiikka on 1990-luvulla pyritty liittämään osaksi kansallisia etuja. Ihmisoikeusdiskurssi onkin sopeutunut muuttuneeseen kansainväliseen ja kansalliseen ilmapiiriin, mikä ilmenee menneisyyden kriittisenä arviointina, yleisölähtöisempänä diskursiivisena tyylinä sekä uusien käsitteiden ja toimijoiden liittämisenä diskurssiin. Ihmisoikeusdiskurssilla pyritään murtamaan vanhoja käsityksiä Suomesta pidättyvänä ja itsekkäänä valtiona ja rakentamaan kuvaa aktiivisesta ja avoimesta kansainvälisestä toimijasta, jolla on kyky ja halu ottaa vastuu ihmiskuntaa koskevista ongelmista.
Suomen kansainvälisen ihmisoikeuspolitiikan johdonmukaistamis- ja aktivoimispyrkimykset ilmentävät sopeutumista normatiivisiin odotuksiin, mutta sen taustalla olevat perusoletukset pohjautuvat edelleen konfliktiseen maailmankuvaan. Ihmisoikeuspolitiikan ristiriitaulottuvuus, joka aiheutuu pääosin valtion itsekkäiden etujen ja universaalien arvojen välisestä ristiriidasta, ei ole taloudellisen globalisaation valtion kilpailukyvylle luomien vaatimusten vuoksi poistunut. Myös uusien turvallisuusuhkien myötä Suomi on edelleen sidottu kansallisen edun ajatteluun, joskin sen toteuttamisen toimintaympäristö on laajentunut tuoden kansainvälisen vastuun kysymykset osaksi jokapäiväistä ulkopoliittista toimintaa. Suomi pyrkiikin kanavoimaan ihmisoikeuskysymykset multilateraalin yhteistyön piiriin, joka nähdään globaaliongelmien ratkaisussa luonnollisena toimintaympäristönä. Kahdenvälisiin suhteisiin ihmisoikeuskysymykset tuodaan julkisesta painostuksesta, ei tehokkuus- saati tarkoituksenmukaisuusharkinnan perusteella. Suomen vakiintunutta poliittista tyyliä ja kansallisten tavoitteiden edistämistä ei tue voimakas profiloituminen ihmisoikeuksien edistäjänä, jolloin ihmisoikeuspolitiikan muutoksessa on kysymys enemmän kosmeettisista kuin rakenteellisista muutoksista.