Taas koulussa. Dokumenttivalokuva 2001.
MONTONEN, OUTI (2001)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
MONTONEN, OUTI
2001
Tiedotusoppi - Journalism and Mass Communication
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
Hyväksymispäivämäärä
2001-06-04Sisällysluettelo
Alkusanat 1 Johdanto 1.1 Koulu-kuvat ja aiheen rajaus 2 Kysymys dokumentarismista säilyy 2.1 Valokuvadokumentarismin perinteiset arvot 3 Dokumentarismin rikkoutunut kokonaisuus 3.1 Nykydokumentarismi ei ole lajityyppi 4 Tyyli dokumentarismissa 4.1 Dokumentarismi tyylinä muoti- ja mainoskuvissa 4.2 Voiko muoti- tai mainoskuva olla dokumentarismia? 4.3 Dokumentaristinen tyyli fiktiivisessä valokuvataiteessa 4.4 Dokumenttikuvien tyylin fiktivisoituminen ja kuvien naamiointi 5 Valokuvadokumentarismi lähestymistapana 5.1 Aika, raha ja halu dokumentarismissa 5.2 Lähestymistavan muutoksista: dokumenttikuvien lavastaminen ja niiden henkilökohtaistuminen 5.3 Eikö heillä ole mitään sanottavaa? 6 Dokumenttivalokuvan käyttöyhteys 6.1 Dokumentarismin näyttömuotojen pysyvyydestä 6.2 Uudet lehdet 7 Valokuvadokumentarismi vs. kuvajournalismi 7.1 Ajan merkityksestä 7.2 Kuvajournalistista valokuvadokumentaristiksi 8 Dokumentaristinen kuvajournalismi 8.1 Reportaasivalokuvaus ja kuvareportaasi 8.2 Voiko reportaasi olla dokumentarismia? 8.3 Mediakonvergenssin aika 8.4 Kuvajournalismista tavarajournalismiin 8.5 Kuvareportaasi nyt 9 Oma työ ja sen erittely 9.1 Dokumentaristinen koulukuvausprosessi: taas koulussa 9.2 Kuvat esille 9.3 Purkaus dokumentaristisen valokuvausprosessin vaikeudesta 9.4 Kuvat reportaasiksi: Suomen Kuvalehti 9.5 Opetusministeriön KOULU-näyttely ja Koulu-kuvien muut näyttöpaikat 9.6 Koulu-kuvien dokumentaristinen lähestymistapa ja tyyli 9.7 Miksi en tehnyt kuviani verkkoon? 10 Loppumietteet 10.1 Dokumenttivalokuvan häviämisestä Lähteet
Tiivistelmä
Tämän Taas koulussa journalistisen pro gradu -tutkielman tarkoitus on dokumenttivalokuvan nykyisen olemuksen tutkiminen ja määrittäminen.
Kysymys dokumenttivalokuvan olemuksesta on jatkuva. Lopullista määritelmää siitä on mahdoton tehdä, koska dokumenttikuva muuttuu samalla, kun koko kulttuuri muuttuu. Dokumenttivalokuvalla ei ole tiettyä olemusta, vaan se on aina riippuvainen muusta yhteiskunnan tilasta. Dokumenttivalokuvaa voi kuitenkin tutkia kussakin ajassa erikseen ja uudestaan. Tällä hetkellä dokumenttivalokuva on erittäin kiinnostavassa pisteessä. Toisaalta puhutaan yhä edelleen siitä, että dokumenttivalokuva on häviämässä. Toisaalta dokumentaarin oloista valokuvaa on näkyvillä aikaisempaa enemmän ja dokumenttivalokuva näyttää olevan suosionsa huipulla.
Lähdin ensiksi tutkimaan aluetta valokuvaamalla. Valitsin aiheekseni perijournalistisen kohteen: koulun. Halusin tehdä koulusta uudenlaisia dokumentaarisia kuvia, joista lopulta koostettaisiin kuvareportaasi lehteen. Näin kävikin ja kuvareportaasi julkaistiin Suomen Kuvalehdessä 18.2.2000. Prosessi ei jäänyt kuitenkaan tähän. Tällä hetkellä kuvani ovat olleet näytteillä myös viidessä valokuvanäyttelyssä ja Suomen Kuvalehden lisäksi viidessä muussa journalistisessa yhteydessä. Oma kuvausprosessini selvitti minulle monella tapaa, mistä nykyisessä dokumenttivalokuvauksessa on kysymys. Käsittelen Koulu-kuvausprosessiani tutkielmani loppuosassa.
Kuvauksieni jälkeen tartuin työni tekstiosuuteen. Dokumenttivalokuvan määritelmää ei ole löydettävissä nykyisestä valokuvakirjallisuudesta. Olen kerännyt käsityksen dokumenttikuvan olemuksesta valokuvakirjallisuuden palasista ja omista Koulu-kuvausprosessin aikana kertyneistä havainnoistani. Tutkielmassani olen luonut mallin siitä, että nykyistä dokumentaristista valokuvaa ei voida enää sanoa lajityypiksi. Dokumenttivalokuvaa on ajateltava tyylistä, lähestymistavasta ja käyttöyhteydestä koostuvaksi kokonaisuudeksi, jossa yksi dokumentaariseksi luettava kuva voidaan koostaa näistä osista monella eri tavalla. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sisustuslehden kuvalta tyylillisesti näyttävä kuva voi olla dokumentaarinen, jos kuva on otettu dokumentaarisen lähestymistavan mukaisesti. Vaikeampi on kysymys siitä, voiko dokumentaarisella tyylillä otettua muotikuvaa kutsua dokumenttivalokuvaksi.
Dokumentaarinen kuvamaailma on muuttunut monimuotoisemmaksi kuin koskaan ennen. Dokumentarismi on muuttunut erillisestä ja selvärajaisesta lajityypistä osaksi mielikuvarajojen yli kulkevaa ilmaisun vapauden valintaa. Dokumentaarin oloista kuvaa esitetään tällä hetkellä kaikkialla, mutta tosi asialta näyttää myös se, että sisällöllisestä dokumentarismista on tullut entistä marginaalisempi valokuvamuoto. Lehdissä julkaistaan dokumenttikuvia vain vähän, muotikuvissa ja mainoksissa dokumentarismi on vain tyyliä. Sisällöllisyyttään käyttömuotonsa perusteella julistavissa dokumenttikuvissakin estetiikka tuntuu monesti sivuuttaneen sisällön ja etiikan.
Dokumenttikuva ei silti näytä häviävän. Ihmiset kaipaavat yhä edelleen todellisuuden näkyjä ja tähän dokumentarismilla on tarjota muoto. Dokumenttikuvalla näyttääkin olevan myös tulevaisuudessa oma, vaikkakin marginaalinen paikkansa.
Kysymys dokumenttivalokuvan olemuksesta on jatkuva. Lopullista määritelmää siitä on mahdoton tehdä, koska dokumenttikuva muuttuu samalla, kun koko kulttuuri muuttuu. Dokumenttivalokuvalla ei ole tiettyä olemusta, vaan se on aina riippuvainen muusta yhteiskunnan tilasta. Dokumenttivalokuvaa voi kuitenkin tutkia kussakin ajassa erikseen ja uudestaan. Tällä hetkellä dokumenttivalokuva on erittäin kiinnostavassa pisteessä. Toisaalta puhutaan yhä edelleen siitä, että dokumenttivalokuva on häviämässä. Toisaalta dokumentaarin oloista valokuvaa on näkyvillä aikaisempaa enemmän ja dokumenttivalokuva näyttää olevan suosionsa huipulla.
Lähdin ensiksi tutkimaan aluetta valokuvaamalla. Valitsin aiheekseni perijournalistisen kohteen: koulun. Halusin tehdä koulusta uudenlaisia dokumentaarisia kuvia, joista lopulta koostettaisiin kuvareportaasi lehteen. Näin kävikin ja kuvareportaasi julkaistiin Suomen Kuvalehdessä 18.2.2000. Prosessi ei jäänyt kuitenkaan tähän. Tällä hetkellä kuvani ovat olleet näytteillä myös viidessä valokuvanäyttelyssä ja Suomen Kuvalehden lisäksi viidessä muussa journalistisessa yhteydessä. Oma kuvausprosessini selvitti minulle monella tapaa, mistä nykyisessä dokumenttivalokuvauksessa on kysymys. Käsittelen Koulu-kuvausprosessiani tutkielmani loppuosassa.
Kuvauksieni jälkeen tartuin työni tekstiosuuteen. Dokumenttivalokuvan määritelmää ei ole löydettävissä nykyisestä valokuvakirjallisuudesta. Olen kerännyt käsityksen dokumenttikuvan olemuksesta valokuvakirjallisuuden palasista ja omista Koulu-kuvausprosessin aikana kertyneistä havainnoistani. Tutkielmassani olen luonut mallin siitä, että nykyistä dokumentaristista valokuvaa ei voida enää sanoa lajityypiksi. Dokumenttivalokuvaa on ajateltava tyylistä, lähestymistavasta ja käyttöyhteydestä koostuvaksi kokonaisuudeksi, jossa yksi dokumentaariseksi luettava kuva voidaan koostaa näistä osista monella eri tavalla. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sisustuslehden kuvalta tyylillisesti näyttävä kuva voi olla dokumentaarinen, jos kuva on otettu dokumentaarisen lähestymistavan mukaisesti. Vaikeampi on kysymys siitä, voiko dokumentaarisella tyylillä otettua muotikuvaa kutsua dokumenttivalokuvaksi.
Dokumentaarinen kuvamaailma on muuttunut monimuotoisemmaksi kuin koskaan ennen. Dokumentarismi on muuttunut erillisestä ja selvärajaisesta lajityypistä osaksi mielikuvarajojen yli kulkevaa ilmaisun vapauden valintaa. Dokumentaarin oloista kuvaa esitetään tällä hetkellä kaikkialla, mutta tosi asialta näyttää myös se, että sisällöllisestä dokumentarismista on tullut entistä marginaalisempi valokuvamuoto. Lehdissä julkaistaan dokumenttikuvia vain vähän, muotikuvissa ja mainoksissa dokumentarismi on vain tyyliä. Sisällöllisyyttään käyttömuotonsa perusteella julistavissa dokumenttikuvissakin estetiikka tuntuu monesti sivuuttaneen sisällön ja etiikan.
Dokumenttikuva ei silti näytä häviävän. Ihmiset kaipaavat yhä edelleen todellisuuden näkyjä ja tähän dokumentarismilla on tarjota muoto. Dokumenttikuvalla näyttääkin olevan myös tulevaisuudessa oma, vaikkakin marginaalinen paikkansa.