OVA, Suomi ja häiriöihin sopeutuminen EMU:ssa.

Abstract

Tutkielman tarkoituksena on kartoittaa ne keinot, joilla Suomen talous voi EMU:ssa sopeutua muista jäsenmaista poikkeaviin häiriöihin. Tutkielma on luonteeltaan talousteoreettinen kirjallisuuskatsaus. Talous- ja rahaliittoon liittyvää kirjallisuutta on viime vuosina ilmestynyt todella runsaasti eikä niiden kattava läpikäyminen ole kohtuullisessa ajassa mahdollista. Tähän tutkielmaan on sisällytetty aiheen kannalta kiinnostavimmat ja keskeisimmät lähdeteokset. Aihetta koskevaa suomalaista tutkimusta ovat tehneet mm. Ahonen ja Pyyhtiä, Haaparanta ja Peisa, Kotilainen, Alho ja Erkkilä sekä Emu-asiantuntija-

työryhmä. Kansainvälisestä tutkimuksesta voidaan mainita mm. Frankel ja Rose, Eichengreen, Bayoumi ja Eichengreen sekä Jonung ja Sjöholm.

Lähtökohtana on optimaalisen valuutta-alueen teoria, jonka kriteerein tutkielman alussa tarkastellaan Suomea rahaliiton jäsenenä. Kriteerien tarkastelu osoittaa, että yhteisen rahan käyttö sopii EMU:n ydinmaille (Saksa, Ranska, Itävalta ja Benelux-maat), mutta ei Suomelle. Tätä näkemystä tukee se, että kansantaloutemme häiriöt poikkeavat selvästi ydinmaiden häiriöistä ja ei ole olemassa todisteita siitä, että talouden epäsymmetria olisi lieventynyt viime aikoina. Lisäksi Suomen tuotantorakenne ja ulkomaankaupan rakenne on varsin yksipuolinen. Viime aikoina tuotannon rakenne on kuitenkin muuttunut lähemmäksi muiden EU-maiden rakennetta. Talous- ja rahaliittoon osallistuminen tuo mukanaan ongelman miten Suomen talous sopeutuu, jos se altistuu häiriöille joita muut jäsenmaat eivät kohtaa. Kun kansallista raha- ja valuuttakurssipolitiikkaa ei voida enää harjoittaa, on sopeutumiskei-

noja etsittävä muilta talouden alueilta.

Euroopan keskuspankin harjoittamalla rahapolitiikalla voidaan reagoida symmetrisiin, koko euroaluetta kohtaaviin häiriöihin. Jäsenmaiden heterogeenisuuden takia häiriöt ja rahapolitiikka tulevat kuitenkin välittymään eri maissa eri tavoin. Rahapolitiikan muuttuessa koko euroalueen tasolla päätettäväksi korostuu finanssipolitiikan merkitys kansallisessa politiikkavalikoimassa. Toimintaedellytykset ovat lähtö-

kohtaisesti hyvät, mutta Maastrichtin sopimuksen alijäämää koskevat kriteerit rajoittavat finanssipolitiikan liikkumavaraa laskusuhdanteis-

sa, jolloin tukea tarvitaan myös muilta talouden lohkoilta eli työ-

markkinoilta ja verotuksesta. Työmarkkinat voivat joustaa joko työvoi-

man liikkuvuuden tai palkkojen osalta ja merkittävien verouudistusten avulla voidaan välttää jäsenmaiden välinen kiristyvä verokilpailu.