Aristokratian puolustus ja venäläistävä vallankumous.
NOKKI, JANNE (2001)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
NOKKI, JANNE
2001
Yleinen historia - General History
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
Hyväksymispäivämäärä
2001-02-12Sisällysluettelo
1. TUTKIMUKSEN KOHDE JA TARKOITUS 1 2. ARISTOKRATIA VÄLITTÄVÄNÄ KERROKSENA 9 2.1. Aristokratia valtion välineenä 10 2.2. Valtiollinen kulttuuripolitiikka ja itävaltalainen yhtenäisyys 13 2.3. Aatelin kulttuurinen ja poliittinen vastarinta 18 2.4. Vallankumouksesta valtiosääntökiistoihin 22 2.5. Kulttuuritaistelusta uuteen katolisuuteen 26 2.6. Kansallisuuksien taistelu ja etninen yhtenäisyys 30 2.7. Rautarenkaasta liberaalikonservatismiin 33 2.8. Demokratia ja yhtenäisyys 35 3. MIEHET PIETARIN LÄHETYSTÖSSÄ 37 4. MUUKALAISELIITIT JA VENÄJÄN KULTTUURI 45 4.1. Oikeauskoisuus yhtenäisyyden välineenä 46 4.2. Kielellinen yhdenmukaistaminen 51 4.3. Aatelisto yhtenäistämiskeinona 55 4.4. Itsevaltius, demokratia ja tasavertaisuus 60 5. WIENIN ULKOPOLITIIKKA JA RUSSIFIKAATIO 61 5.1. Panslavismi ja Itämeri 62 5.2. Panrussismi ja russifikaatio 70 6. KATOLISIA REAKTIOITA 78 6.1. Katolisia ylemmyydentunteita 79 6.2. Uskonsotaa sosialismin aseilla 84 6.3. Kulttuuritaistelu ja diplomaattien lojaliteetti (1867-1875) 92 6.4. Uskontunnustuksen uusi poliittinen sisältö 100 6.5. Yksityistyvä uskonto, politisoituva julkisuus 108 7. ETNISYYS, IDENTITEETTI JA YHDENMUKAISTAMINEN 115 7.1. Kansallisuuksien paremmuusjärjestys 115 7.2. Moskoviittisuuden torjunta 120 7.3. Kuvia kansallisista perivihollisista 127 7.4. 1881-1888: Viholliskuvista valtiokoneiston ohjelmaksi 133 7.5. Kansallisten ominaisuuksien ideologisoituminen 140 7.6. Uusi aristokraattinen kansallisuuskäsitys 148 8. ARISTOKRAATTISTA SOLIDAARISUUTTA 153 8.1. Historialliset oikeudet ja henkilökohtainen kunnia 153 8.2. Luonnollisten auktoriteettien puolustus 157 8.3. Aristokratia yhteiskunnan henkisenä selkärankana 162 8.4. Aristokratia kulttuurisena ihanteena 168 8.5. Katoava patriarkaalisuus, 1889-1895 173 9. DEMOKRATIAN KRIITIKOITA 177 9.1. Rajamaat vallankumouksen välittäjinä 1860-1877 177 9.2. 1880-1895: Mullistuksia Venäjältä rajamaihin 182 10. RUSSIFIKAATIO ASENTEIDEN MITTARINA 188 11. LÄHTEET 195 LIITTEET
Tiivistelmä
Itävalta-Unkarin aristokraattisen valtaeliitin käsityksiä, aatteita ja selviytymisstrategioita suuressa muutosprosessissa, jossa sääty-yhteiskunta murtui, tunnetaan varsin vähän. Erityisesti näin on ajanjaksona 1860-1895 toimineen sukupolven osalta. Pietarin suurlähetystö oli itävaltalaisaristokratialle tärkeä poliittinen voimakeskus, jossa palveli monarkian traditionaalisen valtaeliitin johtavia sukuja. Näillä oli myös merkittäviä yhteiskunnallis-poliittisia sidoksia sekä kiinteä yhteytensä konservatismin ja liberalismin aatteisiin. Itävaltalaisen aristokratian suhde valtioon oli aina ollut ristiriitainen. 1800-luvun loppupuolen kehitys aiheutti yhä enemmän lojaliteetin ja identiteetin ongelmia mm. uskontoon, kansallisuuteen tai omaan aatelisasemaan nähden. Asennoitumista näihin haasteisiin voidaan tarkastella myös heidän havainnoistaan, joita he tekivät toisen yhteiskunnan samantyyppisistä ongelmista, joita venäläinen valtiovalta yritti ratkaista kulttuurisen yhdenmukaistamisen keinoilla.
Tutkimuskohteena on Pietarissa toimineiden Itävalta-Unkarin diplomaattien raportointi vuosina 1860-1895 siitä kulttuurisen yhdenmukaistamisen politiikasta ja keskustelusta, joka suuntautui Venäjän läntisten rajamaiden traditionaalista valtaeliittiä vastaan. Tutkimus jakautuu ulkopoliittiseen, uskonnolliseen, etniseen, varsinaisen aatelisaseman ja demokratian näkökulmaan. Diplomaattien raportteja on tarkasteltu erityisesti suhteessa heidän omaan aatteelliseen ja kulttuuriseen taustaansa.
Tutkimuksen ensimmäinen, ulkopoliittinen näkökulma tarkastelee havaintoja Venäjän yhdenmukaistamisesta suhteessa Itävalta-Unkarin valtiollisiin intresseihin. Ulkopoliittisen valtaeliitin kannalta Venäjän russifikaatiopolitiikka läntisiä eliittiryhmiä kohtaan oli Itävalta-Unkarin, Saksan ja Venäjän konservatiivisen yhteistyön kannalta haitallista ja vaarallista. Tämä asenne säilyi lähetystössä vuosina 1860-1895 lähes täysin samana. Ulkopoliittinen näkökulma oli myös valtaeliitille itselleen tärkeä selviytymisen strategia.
Uskontonäkökulmasta havaitaan, että diplomaattien katolisuus oli heidän kulttuuriseen russifikaatioon kohdistuneissa asenteissaan tärkeimmällä sijalla. Itävallan kulttuuritaistelu, kirkon ja valtion, yksityisen ja julkisen elämän väliset rajanvedot heijastuivat selvästi raporteissa. Samoin raportoinnissa näkyivät kotimaan katolisten poliittisten ryhmien sisäpoliittisen valta-aseman muutokset. Katolisuus vaikutti myös siihen, että diplomaatit väheksyivät ortodoksisen valtiokirkon hengellistä arvoa. Mielikuvaan ortodoksian heikkoudesta liittyi käsitys, että Venäjän ortodoksit olisivat ajoittain olleet liitossa protestanttien kanssa katolisuutta vastaan. Mutta myös luterilaisuudella Venäjän rajamaissa oli diplomaateille arvoa konservatiivisena traditiona. Uskonnollisimmat diplomaatit tulkitsivat katolisuuden läntisenä siunauksena Venäjälle. Heidän arvioissaan sekoittuivat katolisen varhaisliberalismin ja tuoreemman antiliberaalin katolisuuden näkemykset. Ortodoksikirkon alistuminen valtiolle teki rajamaiden ortodoksisesta käännytystyöstä diplomaattien silmissä erityisen tuomittavaa. Kaikki diplomaatit kannattivat uskonnon ja omantunnon vapautta, joita vastaan Venäjä heidän mielestään rikkoi. Uskontokäsitys muuttui ajanjakson loppua kohden yhä enemmän yksityisyyttä korostavaksi. Se oli samalla osa aristokratian strategiaa, vetäytymistä sivuun julkisesta elämästä.
Diplomaattien asenne etniseen kansallisuuteen oli Venäjän politiikkaa arvioitaessa pitkään hyvin vähättelevä, eivätkä he halunneet tunnustaa sitä poliittiseksi subjektiksi. Ihmisten välisiä kansallisuuseroja oli vaarallista yrittää muuttaa väkivalloin, vaan kansallisuuden muutos oli mahdollinen vain opetuksen ja vapaan kehityksen keinoin. He tuomitsivat pakon ja painostuksen avulla toteutuneet pyrkimykset luoda Venäjän läntisten rajamaiden asukkaista venäläisiä. Vielä 1860-luvulla venäläisyys oli varsin uskonnollinen käsite, mutta alkoi saada raporteissa yhä enemmän etnisiä piirteitä, joihin liitettiin pysyvästi negatiivisia ominaisuuksia, kuten kateus ja tiettyjä kansallisuuksia kohtaan tunnettu viha. Aristokraattisen kansallisuuksien paremmuusjärjestyksen mukaan venäläiset jäivät jälkeen omien rajamaidensa kansoista. Kansallisuuksilla oli erilaisia kykyjä, joista niiden omat kulttuuriolot olivat konkreettinen osoitus. Useimpiin diplomaateista oli tässä vaikuttanut kotimaansa josefinismin ja varhaisliberalismin traditio, joiden mukaisesti he kannattivat tiettyä vapaata kehittymistä kansallisuuksien kulttuurille. Nuorempi sukupolvi alkoi samassa hengessä jo enemmän nähdä kansallisuuden itsenäiseksi kulttuuriseksi tekijäksi. Saksalaisuus oli itävaltalaisille alusta saakka erityinen arvo, joka näkyi aina asenteissa Baltiaan ja myös Venäjän puolalaisalueisiin, mutta heille se ei ollut koskaan etnisen nationalismin kohde. Slaavilaismyönteisestä taustasta tulevat olivat lievästi positiivisempia venäläisyyteen, mutta tuomitsivat russifikaation yhtä jyrkästi.
Venäjän rajamaapolitiikka loukkasi eniten rajamaa-aatelin säätyasemaa. Rajamaa-aateli oli kuitenkin todistanut kulttuurisen etevämmyytensä, mistä diplomaatitkin tunsivat ylpeyttä verratessaan näiden oloja venäläiseen aatelistoon. Itävaltalaiset olivat varovaisia puolalaisaateliston aseman puolustamisessa, koska sillä oli poliittinen roolinsa myös Wienin politiikassa. Itämerenmaakuntien balttisaksalaisen aatelin vanhakantainen herruus säätyinstituutioineen sai eräät heistä käyttämään siitä melko ihannoivia luonnehdintoja. Suomen nelisäätyrakenne oli kaikkein lähimpänä itävaltalaisia korporatiivisen yhteiskunnan ihanteita. Diplomaatit puolustivat rajamaiden aatelisetuja myös liberalismin periaatteiden avulla, joihin sekoittui historiaa korostavia feodaalikonservatiivisia piirteitä. Nuoremman sukupolven aristokraatit pitivät aristokraattista erityisasemaa jo historiaan kuuluvana. Heidän mukaansa eliittiasema oli sidoksissa omistuksiin ja omiin kykyihin, joita he silti uskoivat Venäjän rajamaiden aatelilla myös kulttuurin saralla yhä olevan. Tämäkin kehitys on tulkittavissa osaksi aatelin yksityistymisen strategiaa.
Demokratisoituminen, joka ajanjaksolla 1860-1895 alkoi näkyä kaikissa Euroopan osissa, oli heidän mielestään vaarallista, ja erityisesti Venäjän oloissa. Ihmisten vapauttaminen ilman näiden kasvattamista ja opettamista olisi vastuutonta ja johtanut kaaokseen. Kansallisuuserojen tasapäistäminen merkitsi heille kulttuurin lopullista kuolemaa ja tuhoutumista, jos venäläisiä etevämpien kansallisuuksien kulttuuritasoa olisi pakolla laskettu.
Diplomaattien asenne kulttuuriseen russifikaatioon oli tuomitseva. Se loukkasi sekä konservatiivisia periaatteita ja läntisten rajamaiden historiallisesti syntyneitä yhteisöjä, mutta puuttui myös liberalismin puolustamaan yksityisyyteen ja vapauteen valita oma kulttuurinen identiteettinsä, ellei muuten rikkonut valtiota vastaan. Näin diplomaattien asennoituminen oli ilmiselvä osoitus itävaltalaisen liberalismin ja konservatismin yhä läheisemmästä yhteydestä. Myös ns. liberaalikonservatiivista suuntausta voi pitää aristokraattisena selviytymisstrategiana.
Tutkimuskohteena on Pietarissa toimineiden Itävalta-Unkarin diplomaattien raportointi vuosina 1860-1895 siitä kulttuurisen yhdenmukaistamisen politiikasta ja keskustelusta, joka suuntautui Venäjän läntisten rajamaiden traditionaalista valtaeliittiä vastaan. Tutkimus jakautuu ulkopoliittiseen, uskonnolliseen, etniseen, varsinaisen aatelisaseman ja demokratian näkökulmaan. Diplomaattien raportteja on tarkasteltu erityisesti suhteessa heidän omaan aatteelliseen ja kulttuuriseen taustaansa.
Tutkimuksen ensimmäinen, ulkopoliittinen näkökulma tarkastelee havaintoja Venäjän yhdenmukaistamisesta suhteessa Itävalta-Unkarin valtiollisiin intresseihin. Ulkopoliittisen valtaeliitin kannalta Venäjän russifikaatiopolitiikka läntisiä eliittiryhmiä kohtaan oli Itävalta-Unkarin, Saksan ja Venäjän konservatiivisen yhteistyön kannalta haitallista ja vaarallista. Tämä asenne säilyi lähetystössä vuosina 1860-1895 lähes täysin samana. Ulkopoliittinen näkökulma oli myös valtaeliitille itselleen tärkeä selviytymisen strategia.
Uskontonäkökulmasta havaitaan, että diplomaattien katolisuus oli heidän kulttuuriseen russifikaatioon kohdistuneissa asenteissaan tärkeimmällä sijalla. Itävallan kulttuuritaistelu, kirkon ja valtion, yksityisen ja julkisen elämän väliset rajanvedot heijastuivat selvästi raporteissa. Samoin raportoinnissa näkyivät kotimaan katolisten poliittisten ryhmien sisäpoliittisen valta-aseman muutokset. Katolisuus vaikutti myös siihen, että diplomaatit väheksyivät ortodoksisen valtiokirkon hengellistä arvoa. Mielikuvaan ortodoksian heikkoudesta liittyi käsitys, että Venäjän ortodoksit olisivat ajoittain olleet liitossa protestanttien kanssa katolisuutta vastaan. Mutta myös luterilaisuudella Venäjän rajamaissa oli diplomaateille arvoa konservatiivisena traditiona. Uskonnollisimmat diplomaatit tulkitsivat katolisuuden läntisenä siunauksena Venäjälle. Heidän arvioissaan sekoittuivat katolisen varhaisliberalismin ja tuoreemman antiliberaalin katolisuuden näkemykset. Ortodoksikirkon alistuminen valtiolle teki rajamaiden ortodoksisesta käännytystyöstä diplomaattien silmissä erityisen tuomittavaa. Kaikki diplomaatit kannattivat uskonnon ja omantunnon vapautta, joita vastaan Venäjä heidän mielestään rikkoi. Uskontokäsitys muuttui ajanjakson loppua kohden yhä enemmän yksityisyyttä korostavaksi. Se oli samalla osa aristokratian strategiaa, vetäytymistä sivuun julkisesta elämästä.
Diplomaattien asenne etniseen kansallisuuteen oli Venäjän politiikkaa arvioitaessa pitkään hyvin vähättelevä, eivätkä he halunneet tunnustaa sitä poliittiseksi subjektiksi. Ihmisten välisiä kansallisuuseroja oli vaarallista yrittää muuttaa väkivalloin, vaan kansallisuuden muutos oli mahdollinen vain opetuksen ja vapaan kehityksen keinoin. He tuomitsivat pakon ja painostuksen avulla toteutuneet pyrkimykset luoda Venäjän läntisten rajamaiden asukkaista venäläisiä. Vielä 1860-luvulla venäläisyys oli varsin uskonnollinen käsite, mutta alkoi saada raporteissa yhä enemmän etnisiä piirteitä, joihin liitettiin pysyvästi negatiivisia ominaisuuksia, kuten kateus ja tiettyjä kansallisuuksia kohtaan tunnettu viha. Aristokraattisen kansallisuuksien paremmuusjärjestyksen mukaan venäläiset jäivät jälkeen omien rajamaidensa kansoista. Kansallisuuksilla oli erilaisia kykyjä, joista niiden omat kulttuuriolot olivat konkreettinen osoitus. Useimpiin diplomaateista oli tässä vaikuttanut kotimaansa josefinismin ja varhaisliberalismin traditio, joiden mukaisesti he kannattivat tiettyä vapaata kehittymistä kansallisuuksien kulttuurille. Nuorempi sukupolvi alkoi samassa hengessä jo enemmän nähdä kansallisuuden itsenäiseksi kulttuuriseksi tekijäksi. Saksalaisuus oli itävaltalaisille alusta saakka erityinen arvo, joka näkyi aina asenteissa Baltiaan ja myös Venäjän puolalaisalueisiin, mutta heille se ei ollut koskaan etnisen nationalismin kohde. Slaavilaismyönteisestä taustasta tulevat olivat lievästi positiivisempia venäläisyyteen, mutta tuomitsivat russifikaation yhtä jyrkästi.
Venäjän rajamaapolitiikka loukkasi eniten rajamaa-aatelin säätyasemaa. Rajamaa-aateli oli kuitenkin todistanut kulttuurisen etevämmyytensä, mistä diplomaatitkin tunsivat ylpeyttä verratessaan näiden oloja venäläiseen aatelistoon. Itävaltalaiset olivat varovaisia puolalaisaateliston aseman puolustamisessa, koska sillä oli poliittinen roolinsa myös Wienin politiikassa. Itämerenmaakuntien balttisaksalaisen aatelin vanhakantainen herruus säätyinstituutioineen sai eräät heistä käyttämään siitä melko ihannoivia luonnehdintoja. Suomen nelisäätyrakenne oli kaikkein lähimpänä itävaltalaisia korporatiivisen yhteiskunnan ihanteita. Diplomaatit puolustivat rajamaiden aatelisetuja myös liberalismin periaatteiden avulla, joihin sekoittui historiaa korostavia feodaalikonservatiivisia piirteitä. Nuoremman sukupolven aristokraatit pitivät aristokraattista erityisasemaa jo historiaan kuuluvana. Heidän mukaansa eliittiasema oli sidoksissa omistuksiin ja omiin kykyihin, joita he silti uskoivat Venäjän rajamaiden aatelilla myös kulttuurin saralla yhä olevan. Tämäkin kehitys on tulkittavissa osaksi aatelin yksityistymisen strategiaa.
Demokratisoituminen, joka ajanjaksolla 1860-1895 alkoi näkyä kaikissa Euroopan osissa, oli heidän mielestään vaarallista, ja erityisesti Venäjän oloissa. Ihmisten vapauttaminen ilman näiden kasvattamista ja opettamista olisi vastuutonta ja johtanut kaaokseen. Kansallisuuserojen tasapäistäminen merkitsi heille kulttuurin lopullista kuolemaa ja tuhoutumista, jos venäläisiä etevämpien kansallisuuksien kulttuuritasoa olisi pakolla laskettu.
Diplomaattien asenne kulttuuriseen russifikaatioon oli tuomitseva. Se loukkasi sekä konservatiivisia periaatteita ja läntisten rajamaiden historiallisesti syntyneitä yhteisöjä, mutta puuttui myös liberalismin puolustamaan yksityisyyteen ja vapauteen valita oma kulttuurinen identiteettinsä, ellei muuten rikkonut valtiota vastaan. Näin diplomaattien asennoituminen oli ilmiselvä osoitus itävaltalaisen liberalismin ja konservatismin yhä läheisemmästä yhteydestä. Myös ns. liberaalikonservatiivista suuntausta voi pitää aristokraattisena selviytymisstrategiana.