LIIKKEESSÄ KEVEÄ JA KIRKAS ELEMENTTI. Vesi- ja jätehuollon terveellisyys Leon Battista Albertin ja Francesco di Giorgio Martinin arkkitehtuuritraktaateissa 1400-luvun Italiassa.
VUOHU, MERI (2000)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
VUOHU, MERI
2000
Yleinen historia - General History
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
Hyväksymispäivämäärä
2000-10-11Sisällysluettelo
I JOHDANTO 1 1. Lähteet ja tutkimuksen tavoite 1 2. Edeltävä tutkimus 8 3. Albertin ja Francescon traktaatit luonnonfilosofian ja urbanistiikan yhdistäjinä 12 II VESI LUONNONILMIÖSTÄ KAUPUNKIRAKENTEEN OSAKSI 18 1. Teoria hyvästä ja huonosta vedestä 18 Veden määrittely kreikkalaisessa luonnonfilosofiassa 18 Terveellisen veden tunnusmerkit keveys ja liike 22 Maaperän vaikutus veden laatuun 28 Kasvillisuus veden laadun indikaattorina 32 2. Luonnonympäristö vesihuollon lähteenä 37 Sadeveden alkuperä ja laadut 37 Säiliöt sadeveden hyödyntämisessä 42 Ilmansuunnat lähdeveden määrittäjinä 50 Kaivo lähdeveden sivilisoijana 54 3. Kaupunkiyhteisön suurimittainen vesirakentaminen 61 Vesijohtojen rakentamisen ja materiaalien terveysriskit 61 Rooman vesijohdot kirjallisuudessa ja käytännössä 67 Monumentaaliset suihkulähteet 72 Kylpylät ja veden käyttö terveydenhoidossa 76 III LIIKA VESI, LIKAVESI JA JÄTEHUOLLON TEHTÄVÄ 83 1. Luonnonympäristön terveyshaitat ja niiden korjaaminen 83 Miasmateoria sairastumisen selittäjänä 83 Luonnollisista syistä pilaantunut ilma 87 Ilmaston kosteus ja seisova suovesi ympäristöongelmina 92 Joki - raja luonnon ja rakennetun infrastruktuurin välillä 98 2. Jätehuolto kaupungissa ja kotitaloudessa 105 Viemärit, kompostit ja kaatopaikat 105 Käymälä ja vaarallinen haju 110 Kaupunkisuunnittelu jätehuollon ja vedensaannin näkökulmasta 114 IV LOPPUPÄÄTELMÄT 121 LÄHTEET JA KIRJALLISUUS 127
Tiivistelmä
Tarkastelen tässä tutkimuksessa 1400-luvun italialaisten arkkitehtuuriteoreetikkojen käsitystä siitä, mikä oli vesi- ja
jätehuollon osuus terveellisen asuinympäristön luomisessa. Lähdeteoksina olen käyttänyt kahta rakentamista käsittelevää traktaattia, jotka ovat Leon Battista Albertin De re aedificatoria ja
Francesco di Giorgio Martinin Trattati di architettura ingegneria e arte militare. Alberti oli klassisen ja juridisen koulutuksen saanut
renessanssihumanisti. Hän keräsi traktaattinsa aineistoa 1430- ja 1440-luvulla ja luovutti teoksen paavi Nikolaus V:lle vuonna 1452.
Francesco di Giorgio puolestaan oli oppinut käytännössä, työpajassa auttamalla rakennusmestarin, insinöörin, kuvanveistäjän ja maalarin ammatit. Hän sai traktaattinsa ensimmäisen version valmiiksi luultavasti 1480-luvun lopulla ja viimeisteli toista versiota
kuolemaansa saakka vuonna 1501.
Sivukysymyksenä selvitän, esiintyykö Albertin ja Francesco di Giorgion traktaateissa yhteyttä vesi- ja jätehuollon terveysvaikutusten välillä.
Koska varhaisrenessanssin kirjoittajat olivat osa pitkää kirjallista jatkumoa, etsin myös heidän edeltäjiään ja esikuviaan, jolloin toiseksi
sivuteemaksi tutkimuksessa nousee heidän ajatustensa aatehistoriallinen tausta. Tutkimusmenetelmä on pääasiassa vertaileva. Vertaan renessanssiteoreetikkojen käsityksiään toisiinsa, mutta myös heidän tuntemiinsa aikaisempiin kirjoittajiin, jotka ovat käsitelleet samoja aiheita.
Tutkimukseni aihe yhdistää useita eri teemoja aikaisemmasta tutkimusperinteestä. Albertia käsittelevää kirjallisuutta on saatavilla
runsaasti, joten olen perehtynyt lähinnä De re aedificatoriaa ja kaupunkisuunnittelua koskeviin tutkimuksiin. Francesco di Giorgiosta on
kirjoitettu huomattavasti vähemmän, ja ennen 1960-luvun loppua traktaatin tieteellisen edition puuttuessa tutkimus keskittyi lähinnä
hänen toimintaansa maalarina ja kuvanveistäjänä. Vesi- ja jätehuollon historian osalta olen keskittynyt enemmän ympäristövaikutusta kuin
teknistä toteutusta selvittäviin tutkimuksiin. Terveellisyysnäkökulma on pakottanut tutustumaan tietysti myös renessanssin luonnonfilosofiaa
ja lääketiedettä koskeviin teoksiin.
Vesi- ja jätehuolto paljastuivat sekä Albertin että Francesco di Giorgion traktaatissa asuinympäristön terveellisyyteen oleellisesti
vaikuttaviksi infrastruktuurin osiksi, joskin eri rakenteiden kohdalla terveysarvot nousivat esiin hyvin vaihtelevassa määrin. Terveystematiikka on keskeisesti esillä heidän kirjoittaessaan
teoreettisella tasolla puhtaan veden merkityksestä, mutta mitä konkreettisemmat rakenteet tulevat puheeksi, sitä enemmän
terveellisyyden pohdinta jää syrjään ja tilaa valtaavat käytännönneuvot.
Kaupunkirakenteen eri osien terveysvaikutusten pohdinnan yhdisti toisiinsa traktaattien teoreettisella tasolla aristoteelinen
elementtioppi, jonka pohjalta kirjoittajat tarkastelivat vesihuollon yhteydessä luonnollisesti vettä ja sen terveysvaikutuksia, kun taas jätehuollon kohdalla keskeiseksi elementiksi osoittautui ilma. Kumpaakin elementtiä määrittivät liike, keveys, värittömyys, mauttomuus ja hajuttomuus, kun ne olivat puhtaita ja siten myös terveellisiä.
Pilaantuneen aineksen, miasman, saastuttamaa ilmaa pidettiin tautien synnyttäjänä, ja sama käsitys esiintyi traktaateissa hyvin erilaisissa
yhteyksissä. Albertin ja Francesco di Giorgion mukaan pilaantumisen saattoivat aiheuttaa taivaankappaleet, luonnonympäristö, kuten seisova
vesi tai maaperän sisältämät mineraalit, tai talous- ja käymäläjäte. Kaikissa tapauksissa pilaantuneen ilman tunnusmerkki oli paha haju.
Albertin ja Francesco di Giorgion traktaateissaan esittämien terveyskäsitysten lähteet löytyivät pitkälti antiikin kreikkalaisesta ja roomalaisesta kirjallisuudesta. Vitruviuksen De architectura tarjosi arkkitehtuuritraktaatin mallin, jonka mukaan aihepiirin tuli käsittää
myös eri vesilaatujen luonnonfilosofinen arviointi. Antiikin luonnonfilosofeista keskeisimmin esiin nousi Aristoteles, mikä ei
yllätä, kun otetaan huomioon hänen keskeinen asemansa vielä 1400-luvun yliopisto-opetuksessa. Kummankin kirjoittajan kohdalla jäljet johtivat
usein myös Hippokrateeseen ja Plinius vanhempaan.
Kaiken kaikkiaan Albertin ja Francesco di Giorgion traktaattien tarkastelu vesi- ja jätehuollon terveellisyyden kannalta avaa
mielenkiintoisen näkökulman 1400-luvun kaupunkisuunnitteluun. Erilaisista taustoistaan huolimatta kumpikin kirjoittaja piti
terveellisyyden pohtimista tärkeänä ja lähestyi aihepiiriä jäsennellysti aikansa luonnontieteellisen tietämyksen pohjalta.
Molemmat teoreetikot toivat esille kaupunkiympäristön puhtauteen liittyviä ongelmia, mutta pyrkivät myös esittämään keinoja niiden
ratkaisemiseksi.
jätehuollon osuus terveellisen asuinympäristön luomisessa. Lähdeteoksina olen käyttänyt kahta rakentamista käsittelevää traktaattia, jotka ovat Leon Battista Albertin De re aedificatoria ja
Francesco di Giorgio Martinin Trattati di architettura ingegneria e arte militare. Alberti oli klassisen ja juridisen koulutuksen saanut
renessanssihumanisti. Hän keräsi traktaattinsa aineistoa 1430- ja 1440-luvulla ja luovutti teoksen paavi Nikolaus V:lle vuonna 1452.
Francesco di Giorgio puolestaan oli oppinut käytännössä, työpajassa auttamalla rakennusmestarin, insinöörin, kuvanveistäjän ja maalarin ammatit. Hän sai traktaattinsa ensimmäisen version valmiiksi luultavasti 1480-luvun lopulla ja viimeisteli toista versiota
kuolemaansa saakka vuonna 1501.
Sivukysymyksenä selvitän, esiintyykö Albertin ja Francesco di Giorgion traktaateissa yhteyttä vesi- ja jätehuollon terveysvaikutusten välillä.
Koska varhaisrenessanssin kirjoittajat olivat osa pitkää kirjallista jatkumoa, etsin myös heidän edeltäjiään ja esikuviaan, jolloin toiseksi
sivuteemaksi tutkimuksessa nousee heidän ajatustensa aatehistoriallinen tausta. Tutkimusmenetelmä on pääasiassa vertaileva. Vertaan renessanssiteoreetikkojen käsityksiään toisiinsa, mutta myös heidän tuntemiinsa aikaisempiin kirjoittajiin, jotka ovat käsitelleet samoja aiheita.
Tutkimukseni aihe yhdistää useita eri teemoja aikaisemmasta tutkimusperinteestä. Albertia käsittelevää kirjallisuutta on saatavilla
runsaasti, joten olen perehtynyt lähinnä De re aedificatoriaa ja kaupunkisuunnittelua koskeviin tutkimuksiin. Francesco di Giorgiosta on
kirjoitettu huomattavasti vähemmän, ja ennen 1960-luvun loppua traktaatin tieteellisen edition puuttuessa tutkimus keskittyi lähinnä
hänen toimintaansa maalarina ja kuvanveistäjänä. Vesi- ja jätehuollon historian osalta olen keskittynyt enemmän ympäristövaikutusta kuin
teknistä toteutusta selvittäviin tutkimuksiin. Terveellisyysnäkökulma on pakottanut tutustumaan tietysti myös renessanssin luonnonfilosofiaa
ja lääketiedettä koskeviin teoksiin.
Vesi- ja jätehuolto paljastuivat sekä Albertin että Francesco di Giorgion traktaatissa asuinympäristön terveellisyyteen oleellisesti
vaikuttaviksi infrastruktuurin osiksi, joskin eri rakenteiden kohdalla terveysarvot nousivat esiin hyvin vaihtelevassa määrin. Terveystematiikka on keskeisesti esillä heidän kirjoittaessaan
teoreettisella tasolla puhtaan veden merkityksestä, mutta mitä konkreettisemmat rakenteet tulevat puheeksi, sitä enemmän
terveellisyyden pohdinta jää syrjään ja tilaa valtaavat käytännönneuvot.
Kaupunkirakenteen eri osien terveysvaikutusten pohdinnan yhdisti toisiinsa traktaattien teoreettisella tasolla aristoteelinen
elementtioppi, jonka pohjalta kirjoittajat tarkastelivat vesihuollon yhteydessä luonnollisesti vettä ja sen terveysvaikutuksia, kun taas jätehuollon kohdalla keskeiseksi elementiksi osoittautui ilma. Kumpaakin elementtiä määrittivät liike, keveys, värittömyys, mauttomuus ja hajuttomuus, kun ne olivat puhtaita ja siten myös terveellisiä.
Pilaantuneen aineksen, miasman, saastuttamaa ilmaa pidettiin tautien synnyttäjänä, ja sama käsitys esiintyi traktaateissa hyvin erilaisissa
yhteyksissä. Albertin ja Francesco di Giorgion mukaan pilaantumisen saattoivat aiheuttaa taivaankappaleet, luonnonympäristö, kuten seisova
vesi tai maaperän sisältämät mineraalit, tai talous- ja käymäläjäte. Kaikissa tapauksissa pilaantuneen ilman tunnusmerkki oli paha haju.
Albertin ja Francesco di Giorgion traktaateissaan esittämien terveyskäsitysten lähteet löytyivät pitkälti antiikin kreikkalaisesta ja roomalaisesta kirjallisuudesta. Vitruviuksen De architectura tarjosi arkkitehtuuritraktaatin mallin, jonka mukaan aihepiirin tuli käsittää
myös eri vesilaatujen luonnonfilosofinen arviointi. Antiikin luonnonfilosofeista keskeisimmin esiin nousi Aristoteles, mikä ei
yllätä, kun otetaan huomioon hänen keskeinen asemansa vielä 1400-luvun yliopisto-opetuksessa. Kummankin kirjoittajan kohdalla jäljet johtivat
usein myös Hippokrateeseen ja Plinius vanhempaan.
Kaiken kaikkiaan Albertin ja Francesco di Giorgion traktaattien tarkastelu vesi- ja jätehuollon terveellisyyden kannalta avaa
mielenkiintoisen näkökulman 1400-luvun kaupunkisuunnitteluun. Erilaisista taustoistaan huolimatta kumpikin kirjoittaja piti
terveellisyyden pohtimista tärkeänä ja lähestyi aihepiiriä jäsennellysti aikansa luonnontieteellisen tietämyksen pohjalta.
Molemmat teoreetikot toivat esille kaupunkiympäristön puhtauteen liittyviä ongelmia, mutta pyrkivät myös esittämään keinoja niiden
ratkaisemiseksi.