Valtaa ja valintoja. Helsingin Sanomien kirjallisuuskritiikit vuonna 1999 Sanoma-Openin keskustelun valossa.
RANKI, KIRSI (2000)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
RANKI, KIRSI
2000
Tiedotusoppi - Journalism and Mass Communication
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
Hyväksymispäivämäärä
2000-06-07Tiivistelmä
Tutkimukseni lähtökohta on kirjailija Pentti Holapan herättämä keskustelu Helsingin Sanomien mielipidevallasta pääkaupunkiseudulla. Finlandia-palkittu Holappa tarttui aiheeseen palkintonsa vastaanoton yhteydessä joulukuussa 1998, ja pian sen jälkeen verkossa avattiin sähköinen keskusteluareena Sanoma-Open. Monet sinne tulleet viestit kyseenalaistivat Helsingin Sanomien tapaa kritisoida kirjallisuutta. Näiden viestien pohjalta olen asettanut tutkimukseni peruskysymykset. Rajasin määrällisen tutkimukseni kohteeksi Helsingin Sanomien kirjallisuuskritiikit vuonna 1999 Holappa-keskustelun jälkimainingeissa.
Merkitsin kaikki vuoden aikana julkaistut kritiikit taulukkoon, jota tulkitsemalla pyrin vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: Mitä kirjallisuuden lajityyppejä Helsingin Sanomissa arvosteltiin eniten kyseisenä vuonna? Minkä kustantajien kirjoja arvosteltiin eniten? Ketkä kriitikot saivat eniten tilaa lehdessä? Lisäksi haastattelin lehden kirjallisuustoimittaja Pekka Tarkkaa sekä kulttuuriosaston esimies Heikki Hellmania HS:n kirjallisuuskritiikin journalistista linjauksista.
Teemahaastatteluissa Tarkka ja Hellman korostivat Helsingin Sanomien roolia kotimaisen kirjallisuuden tukijana. Suurin osa kotimaisesta kaunokirjallisuudesta pyritään heidän mukaansa arvostelemaan HS:ssa ja lisäksi lehden oma palkinto jaetaan joka vuosi ansioituneimmalle esikoiskirjailijalle.
Määrällisen analyysini tulokset osoittivat, että vuonna 1999 Helsingin Sanomissa julkaistiin 651 kirjallisuuskritiikkiä. Niistä 47 prosenttia oli tietokirja-arvosteluja. Tietokirjoihin lukeutuvat myös muistelmat ja elämäkerrat. Kaunokirjallisuuden eli proosan, runoteosten ja novellikokoelmien osuus oli 33 prosenttia kritiikeistä, lasten- ja nuortenkirjojen 11 prosenttia ja viihteen 9 prosenttia. Tilaindeksin vertailu osoitti, että suhteellisesti eniten tilaa saivat tietokirjat. Lajityyppien painotukset erottuivat vasta, kun vertasin kritiikkejä Kustannusyhdistyksen tilastoihin Suomessa julkaistuista kirjanimikkeistä vuonna 1999. Vertailu osoitti, että HS suosii kaunokirjallisuutta: lehti arvosteli 37 prosenttia vuonna 1999 ilmestyneestä kotimaisesta proosasta ja vain 14 prosenttia uudesta tietokirjallisuudesta. Kotimaista ja käännettyä tietokirjallisuutta ilmestyi seitsemän kertaa enemmän kuin kotimaista proosaa. HS:n tietokirjakritiikeistä 71 prosenttia oli kotimaisista kirjoista.
Kustantaja-analyysi osoitti, että kritiikeistä 124 kappaletta oli Otavan kustantamista kirjoista, 111 kappaletta WSOY:n kirjoista ja 65 kappaletta Tammen teoksista. Loput kustantajat jäivät alle 30 kritiikin rajan. Tilaindeksin mukaan WSOY sai suhteellisesti hieman enemmän tilaa lehdessä kuin Otava.
Teoksia arvosteli 152 eri kirjoittajaa vuonna 1999. Arvostelijoista 77 prosenttia oli avustajia ja loput lehden omia toimittajia ja kriitikoita. Avustajat ja lehden omat toimittajat saivat suhteellisesti lähes yhtä paljon tilaa lehdessä. Kritiikeistä 76 prosenttia oli miesten kirjoittamia.
Teemahaastatteluissa selvisi, että HS ei kelpuuta arvosteltavaksi elämäntaito-oppaita, harrastekirjoja, ulkomaisia bestsellereitä eikä juurikaan naisille suunnattua viihdekirjallisuutta.
Lopuksi analysoin Helsingin Sanomien valta-asemaa Pierre Bourdieun distinktioteorian avulla. Maamme ainoan valtakunnallisen lehden kulttuuritoimituksella on paljon kulttuurista pääomaa ja legitimiteetti, jonka nojalla se voi sanella, mikä maassamme on tärkeää kirjallisuutta ja mikä ei. Hellman ja Tarkka kokivat, että Helsingin Sanomilla on paljon valtaa, mutta se käyttää valtaansa hyödyllisesti eli pyrkii tukemaan suomalaista kaunokirjallisuutta. Sanoma-Openiin kirjoittaneet kirjailijat kokivat HS:n vallankäytön ahdistavaksi ja kritiikin merkityksen liian suureksi. Kyse on katsantokantojen erosta: kulttuuriosaston johto kokee, että yksittäinen negatiivinen kritiikki ei merkitse, kunhan kirjallisuusinstituutio säilyy. Kirjailija taas koko itsensä osaksi instituutiota ja loukkaantuu kritiikistä herkästi.
Tutkimukseni herätti monia lisäkysymyksiä, jotka rönsyilivät aiheen rajauksen yli. Helsingin Sanomien monopoliaseman taivastelun sijasta olisi kiinnostavaa tutkia, millaista kirjallisuuskritiikkiä maassamme ilmestyvissä muissa lehdissä julkaistaan. Lisäksi kirjojen myyntilukujen ja kirjastojen lainausten tarkastelu voisi antaa viitteitä kansamme kirjallisesta mausta.
Merkitsin kaikki vuoden aikana julkaistut kritiikit taulukkoon, jota tulkitsemalla pyrin vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: Mitä kirjallisuuden lajityyppejä Helsingin Sanomissa arvosteltiin eniten kyseisenä vuonna? Minkä kustantajien kirjoja arvosteltiin eniten? Ketkä kriitikot saivat eniten tilaa lehdessä? Lisäksi haastattelin lehden kirjallisuustoimittaja Pekka Tarkkaa sekä kulttuuriosaston esimies Heikki Hellmania HS:n kirjallisuuskritiikin journalistista linjauksista.
Teemahaastatteluissa Tarkka ja Hellman korostivat Helsingin Sanomien roolia kotimaisen kirjallisuuden tukijana. Suurin osa kotimaisesta kaunokirjallisuudesta pyritään heidän mukaansa arvostelemaan HS:ssa ja lisäksi lehden oma palkinto jaetaan joka vuosi ansioituneimmalle esikoiskirjailijalle.
Määrällisen analyysini tulokset osoittivat, että vuonna 1999 Helsingin Sanomissa julkaistiin 651 kirjallisuuskritiikkiä. Niistä 47 prosenttia oli tietokirja-arvosteluja. Tietokirjoihin lukeutuvat myös muistelmat ja elämäkerrat. Kaunokirjallisuuden eli proosan, runoteosten ja novellikokoelmien osuus oli 33 prosenttia kritiikeistä, lasten- ja nuortenkirjojen 11 prosenttia ja viihteen 9 prosenttia. Tilaindeksin vertailu osoitti, että suhteellisesti eniten tilaa saivat tietokirjat. Lajityyppien painotukset erottuivat vasta, kun vertasin kritiikkejä Kustannusyhdistyksen tilastoihin Suomessa julkaistuista kirjanimikkeistä vuonna 1999. Vertailu osoitti, että HS suosii kaunokirjallisuutta: lehti arvosteli 37 prosenttia vuonna 1999 ilmestyneestä kotimaisesta proosasta ja vain 14 prosenttia uudesta tietokirjallisuudesta. Kotimaista ja käännettyä tietokirjallisuutta ilmestyi seitsemän kertaa enemmän kuin kotimaista proosaa. HS:n tietokirjakritiikeistä 71 prosenttia oli kotimaisista kirjoista.
Kustantaja-analyysi osoitti, että kritiikeistä 124 kappaletta oli Otavan kustantamista kirjoista, 111 kappaletta WSOY:n kirjoista ja 65 kappaletta Tammen teoksista. Loput kustantajat jäivät alle 30 kritiikin rajan. Tilaindeksin mukaan WSOY sai suhteellisesti hieman enemmän tilaa lehdessä kuin Otava.
Teoksia arvosteli 152 eri kirjoittajaa vuonna 1999. Arvostelijoista 77 prosenttia oli avustajia ja loput lehden omia toimittajia ja kriitikoita. Avustajat ja lehden omat toimittajat saivat suhteellisesti lähes yhtä paljon tilaa lehdessä. Kritiikeistä 76 prosenttia oli miesten kirjoittamia.
Teemahaastatteluissa selvisi, että HS ei kelpuuta arvosteltavaksi elämäntaito-oppaita, harrastekirjoja, ulkomaisia bestsellereitä eikä juurikaan naisille suunnattua viihdekirjallisuutta.
Lopuksi analysoin Helsingin Sanomien valta-asemaa Pierre Bourdieun distinktioteorian avulla. Maamme ainoan valtakunnallisen lehden kulttuuritoimituksella on paljon kulttuurista pääomaa ja legitimiteetti, jonka nojalla se voi sanella, mikä maassamme on tärkeää kirjallisuutta ja mikä ei. Hellman ja Tarkka kokivat, että Helsingin Sanomilla on paljon valtaa, mutta se käyttää valtaansa hyödyllisesti eli pyrkii tukemaan suomalaista kaunokirjallisuutta. Sanoma-Openiin kirjoittaneet kirjailijat kokivat HS:n vallankäytön ahdistavaksi ja kritiikin merkityksen liian suureksi. Kyse on katsantokantojen erosta: kulttuuriosaston johto kokee, että yksittäinen negatiivinen kritiikki ei merkitse, kunhan kirjallisuusinstituutio säilyy. Kirjailija taas koko itsensä osaksi instituutiota ja loukkaantuu kritiikistä herkästi.
Tutkimukseni herätti monia lisäkysymyksiä, jotka rönsyilivät aiheen rajauksen yli. Helsingin Sanomien monopoliaseman taivastelun sijasta olisi kiinnostavaa tutkia, millaista kirjallisuuskritiikkiä maassamme ilmestyvissä muissa lehdissä julkaistaan. Lisäksi kirjojen myyntilukujen ja kirjastojen lainausten tarkastelu voisi antaa viitteitä kansamme kirjallisesta mausta.