Kansallinen ihmisoikeusinstituutio osana suomalaista ihmisoikeusjärjestelmää
TARMA, SUVI (2013)
2013
Julkisoikeus - Public Law
Johtamiskorkeakoulu - School of Management
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2013-06-25
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-23896
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-23896
Tiivistelmä
Suomalaisen perus- ja ihmisoikeusjärjestelmän ominaispiirteenä on vuosia pidetty hajanaisuutta ja puutteellista koordinoinnin. Osittain tähän problematiikkaan vastaten Eduskunta hyväksyi 20.5.2011 hallituksen esityksen pohjalta eduskunnan oikeusasiamiestä koskevan lain muuttamisen. Lakimuutoksella perustettiin oikeusasiamiehen kanslian yhteyteen erillinen perus- ja ihmisoikeuksien edistämiseen keskittyvä yksikkö: Ihmisoikeuskeskus. Hallituksen esityksen mukaan Ihmisoikeuskeskus tulisi toimimaan yhdistävänä linkkinä perus- ja ihmisoikeuskentällä. Sen yhdistää yhteen kansalaisyhteiskunnan, tutkimuksen ja muun toiminta perus- ja ihmisoikeuksien saralla. Lisäksi se edustaisi Suomea kansainvälisillä ihmisoikeusfoorumeilla ja tuottaisi aktiivisesti uutta tutkimusta yhteiskunnalliseen käyttöön.
Perustamisen taustalla voidaan kuitenkin nähdä suurempia paineita niin poliittisesti kuin oikeudellisestikin. Suomi oli yksi niistä harvoista Euroopan valtioista, joissa ei vielä ollut erityistä Pariisin periaatteisiin perustuvaa kansallista ihmisoikeusinstituutiota. Lakimuutoksella perustettu Ihmisoikeuskeskus yhdessä sen Ihmisoikeusvaltuuskunnan ja eduskunnan oikeusasiamiehen laillisuusvalvontatehtävien kanssa muodostavat Pariisin periaatteiden mukaisen kokonaisuuden, joka voidaan katsoa tällaiseksi perus- ja ihmisoikeuksien suojeluun ja edistämiseen tarkoitetuksi kansalliseksi ihmisoikeusinstituutioksi. Suomen hajanainen perus- ja ihmisoikeusjärjestelmä asettaa toiminnalle kuitenkin omanlaisiaan haasteita, mutta toki myös mahdollisuuksia.
Tässä pääosin oikeusdogmaattisessa tutkimuksessa tarkastellaan tätä Pariisin periaatteiden mukaisen ihmisoikeusinstituution asemaa suomalaisen ihmisoikeusjärjestelmän osana. Tutkielma liikkuu paikoittain myös oikeuspoliittisella ja oikeussosiologisilla rajamailla. Keskeisiä tutkimuskysymyksiä ovat instituution luoma lisäarvo, valvonnan ja edistämisen väliset kysymykset sekä instituution oikeudellinen suhde muihin toimijoihin. Tutkielman näkökulma on kokonaisvaltainen, ja tämän vuoksi kansallisen tason lisäksi tuodaan esille myös kansainvälistä ulottuvuutta.
Perustamisen taustalla voidaan kuitenkin nähdä suurempia paineita niin poliittisesti kuin oikeudellisestikin. Suomi oli yksi niistä harvoista Euroopan valtioista, joissa ei vielä ollut erityistä Pariisin periaatteisiin perustuvaa kansallista ihmisoikeusinstituutiota. Lakimuutoksella perustettu Ihmisoikeuskeskus yhdessä sen Ihmisoikeusvaltuuskunnan ja eduskunnan oikeusasiamiehen laillisuusvalvontatehtävien kanssa muodostavat Pariisin periaatteiden mukaisen kokonaisuuden, joka voidaan katsoa tällaiseksi perus- ja ihmisoikeuksien suojeluun ja edistämiseen tarkoitetuksi kansalliseksi ihmisoikeusinstituutioksi. Suomen hajanainen perus- ja ihmisoikeusjärjestelmä asettaa toiminnalle kuitenkin omanlaisiaan haasteita, mutta toki myös mahdollisuuksia.
Tässä pääosin oikeusdogmaattisessa tutkimuksessa tarkastellaan tätä Pariisin periaatteiden mukaisen ihmisoikeusinstituution asemaa suomalaisen ihmisoikeusjärjestelmän osana. Tutkielma liikkuu paikoittain myös oikeuspoliittisella ja oikeussosiologisilla rajamailla. Keskeisiä tutkimuskysymyksiä ovat instituution luoma lisäarvo, valvonnan ja edistämisen väliset kysymykset sekä instituution oikeudellinen suhde muihin toimijoihin. Tutkielman näkökulma on kokonaisvaltainen, ja tämän vuoksi kansallisen tason lisäksi tuodaan esille myös kansainvälistä ulottuvuutta.