Duunarin tarinoita murroksen yhteiskunnasta - Romaanihahmojen arkisia käsityksiä ja kokemuksia suomalaisesta palkkatyöyhteiskunnasta 1960-1970-lukujen työläiskirjallisuudessa
LAHTINEN, JUSSI (2013)
LAHTINEN, JUSSI
2013
Historia - History
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2013-05-28
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-23827
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-23827
Tiivistelmä
1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku oli keskeinen murroskausi modernin suomalaisen sosiaalivaltion sekä modernin palkkatyöyhteiskunnan kehityksessä. Sosiaalipoliitikko Pekka Kuusen 1960-luvun alussa popularisoima ajatus suomalaisesta hyvinvointivaltiosta oli tällöin perusrakenteiltaan valmis. Samalla työväenliikkeen eheytyminen, nopea teollisuus- ja palvelusektorin kasvu sekä presidentti Urho Kekkosen edesauttama poliittinen kompromissihakuisuus niin puoluepolitiikassa kuin työmarkkinaosapuolten välillä muuttivat suomalaisia työmarkkinoita radikaalisti. Moderni suomalainen palkkayhteiskunta oli syntynyt.
Pro gradu -tutkielma analysoi 1960–70-lukujen vaihteen työelämää realistisen kirjallisuuden näkökulmasta. Varsinkin 1970-luku oli realistisen työläiskirjallisuuden kulta-aikaa, jolloin esimerkiksi Alpo Ruuth, Lassi Sinkkonen ja Hannu Salama julkaisivat lukuisia teoksia, joiden päätarkoitus oli kuvata oman aikansa palkansaajan arkista elämää. Päähenkilöinä kirjailijat käyttivät suurten kasvukeskusten palkansaajia, muun muassa rakennustyömiehiä ja metallityöläisiä. Tutkimuksen perimmäinen tarkoitus on vastata kysymykseen:Miten 1960–1970-lukujen vaihteessa työelämässä toimineet romaanihahmot kokivat ja käsittivät palkkayhteiskunnan keskeiset rakenteet ja ilmiöt omassa arjessaan? Lähdeaineistoksi on rajautunut noin 15 romaania aikansa tunnustetuimmilta työläiskirjailijoilta.
Työläiskirjallisuus on perinteisesti ollut yhteiskuntakriittinen ja valtiovaltaa vastustava realistisen kirjallisuuden tyylilaji. Tutkimus käsittelee työläiskirjallisuutta niin sanottuna toisena tietona, jolloin kirjallisuuden kuvaukset suomalaisesta arjesta haastavat ja täydentävät virallisen, tilastoihin ja mielipidekyselyihin painottuvan, tiedon kautta tehtyä historiantutkimusta. Tutkimus on korostuneesti laadullista tutkimusta. Työläiskirjailijoiden tarinoita käytetään kuin ne olisivat kommentaareja aikansa yhteiskunnallisesta todellisuudesta.
Työläiskirjallisuuden henkilöhahmot, niin sanotut työläishahmot, elävät materiaalisesti yltäkylläistä 1960–70-lukujen vaihdetta, jossa kesämökit, asunnot, autot ja televisiot kuuluvat aktiivisesti työelämässä toimivien henkilöhahmojen arkeen. Taloudellinen yltäkylläisyys ja yksilöllinen itsenäisyys ovat kuitenkin suurelta osin lumetta, koska suuret investoinnit ovat tarinoissa ostettu poikkeuksetta velkarahalla. Tutkimuksessa tulee selvästi ilmi kaksijakoinen suhtautuminen uuteen hyvinvointiin. Työläisen arki kuvataan materiaalisesti tyydyttävänä, mutta henkisesti raskaana. Arkea rikkovat ilmiöt, kuten parisuhdeongelmat, sairaudet ja työttömyys, aiheuttavat työläishahmoille suuria haasteita. Velan luoma elintaso osoittautuu usein ylitsepääsemättömäksi henkiseksi taakaksi, jolloin työläishahmot ratkeavat usein alkoholin suurkuluttajiksi. Alkoholismi onkin teoksissa suurin yksittäinen yhteiskunnallinen ongelma. Myös lääkkeiden väärinkäyttö ja vaarallisten työympäristöjen aiheuttamat onnettomuudet rikkovat hyvinvoivien työläishahmojen arkea.
Tarinat korostavat kaksijakoista kuvaa Suomen yhteiskunnasta. Toisaalta Suomi mielletään hyvinvointivaltioksi, jossa kansalaisten kokemukset omasta elintasostaan ja turvallisuudestaan ovat historiallisesti muuttaneet muotoaan. Toisaalta taas työläishahmojen mielikuvissa suomalainen kansainvälistyvä markkinatalous on ennen kaikkea suurpääomaa, talouseliittiä ja oikeistolaista kansanosaa hyödyttävä talousjärjestelmä, jossa pienyrittäjät, palkansaajat ja yksiasuvat naiset ovat alisteisessa, jopa riistoa vastaavassa, asemassa. Suomi ei vastaa yhteiskunnallisena järjestelmänä ihannevaltiota, vaan on ensisijaisesti kylmä ja ankara markkinatalousmaa. Näkökulmasta riippuen suurimmat makrotason yhteiskunnalliset ongelmat nähdään joko kapitalistisen järjestelmän tai liialliseen verotukseen kaatuvan holhousyhteiskunnan kautta. Työläiskirjailijoiden tarinoista huokuu ristiriita tavallisen palkansaajan ja suomalaisen eliitin välillä. Toisaalta työläishahmot eivät näe myöskään Neuvostoliiton reaalisosialismia ihanteellisena yhteiskuntajärjestelmänä. Neuvostoliitto koetaan ongelmallisena jättiläisenä, joka on jäänyt niin hyvinvoinnin tasossa kuin oikeusvaltion periaatteissakin Suomen jalkoihin. Vain pieni joukko dogmaattisia kommunisteja muodostavat poikkeuksen ihailemalla estoitta reaalisosialismia.
Vasemmistolainen työväenliike on työläiskirjallisuudessa korostuneesti esillä. Puoluepoliittisten ristiriitojen kautta on havaittavissa, että suomalainen vasemmisto on erittäin heterogeeninen joukko toimijoita. Perinteinen jaottelu radikaaleihin kommunisteihin ja maltillisiin sosialidemokraatteihin ei pysty määrittelemään aikakauden vasemmistolaisuutta. Suomalainen vasemmistoeliitti kuvataan tarinoissa epäilyttävänä ryhmittymänä. Eliittiin, johon kuuluu niin vasemmistopuolueiden kansanedustajia ja puoluejohtoa kuin ay-liikkeen keskusjohtoakin, suhtaudutaan samantapaisella raivolla kuin oikeistopoliitikkoihin ja talouseliittiin. Palkansaajien oma etujärjestötoiminta, ammattiyhdistysliike, sen sijaan nähdään ensisijaisesti positiivisessa kontekstissa. Toisaalta työläishahmot problematisoivat ay-liikkeen roolia byrokraattisen työmarkkinajärjestelmän yhtenä osapuolena. Ay-liike on kadottanut kansanliikkeille ominaisen dynaamisuutensa ja keskittyy pelkästään ennestään saavutettujen etuisuuksien turvaamiseen. Ay-liike ja perhe luovat kuitenkin työläishahmoille ensisijaisen taloudellisen ja sosiaalisen turvaverkon. Valtiovallan tarjoamat julkiset sosiaalipalvelut problematisoidaan kokonaisvaltaisesti. Sosiaalipalvelut eivät ole tarinoissa päässeet köyhäinhoidon leimasta irti.
1960–70-lukujen murroksen yhteiskunta näyttäytyy tutkimuksen kautta erittäin ristiriitaisena kokonaisuutena. On kuitenkin korostettava, että työläiskirjallisuus antaa suomalaisesta sosiaali- tai palkkayhteiskunnasta päällisin puolin vähintäänkin siedettävän kuvan. Työssä olevien työläishahmojen tarinoissa ongelmien ydin ei ole yhteiskunnan rakenteet, vaan yksilölliset heikkoudet, joista suurin osa liittyy tavalla tai toisella alkoholiin. Henkilökohtaisten heikkouksien kautta kumpuava katkeruus ja viha taas kohdistuvat yhteiskunnan rakenteisiin, ennen kaikkea yhteiskuntajärjestelmään. Toisin sanoen tutkimuksessa prosessoitu työläiskirjallisuus antaa kuvan varsin hyvinvoivasta yhteiskunnasta, jossa kokemus pahoinvoinnista on korostuneesti henkistä.
Asiasanat:työläiskirjallisuus, yhteiskunnallinen realismi, Hannu Salama, Alpo Ruuth, Lassi Sinkkonen, Keijo Siekkinen, Kaiho Nieminen, Pentti Holappa, palkkatyöyhteiskunta, sopimusyhteiskunta, konsensusyhteiskunta, työväen historia, toinen tieto, palkansaajat
Pro gradu -tutkielma analysoi 1960–70-lukujen vaihteen työelämää realistisen kirjallisuuden näkökulmasta. Varsinkin 1970-luku oli realistisen työläiskirjallisuuden kulta-aikaa, jolloin esimerkiksi Alpo Ruuth, Lassi Sinkkonen ja Hannu Salama julkaisivat lukuisia teoksia, joiden päätarkoitus oli kuvata oman aikansa palkansaajan arkista elämää. Päähenkilöinä kirjailijat käyttivät suurten kasvukeskusten palkansaajia, muun muassa rakennustyömiehiä ja metallityöläisiä. Tutkimuksen perimmäinen tarkoitus on vastata kysymykseen:Miten 1960–1970-lukujen vaihteessa työelämässä toimineet romaanihahmot kokivat ja käsittivät palkkayhteiskunnan keskeiset rakenteet ja ilmiöt omassa arjessaan? Lähdeaineistoksi on rajautunut noin 15 romaania aikansa tunnustetuimmilta työläiskirjailijoilta.
Työläiskirjallisuus on perinteisesti ollut yhteiskuntakriittinen ja valtiovaltaa vastustava realistisen kirjallisuuden tyylilaji. Tutkimus käsittelee työläiskirjallisuutta niin sanottuna toisena tietona, jolloin kirjallisuuden kuvaukset suomalaisesta arjesta haastavat ja täydentävät virallisen, tilastoihin ja mielipidekyselyihin painottuvan, tiedon kautta tehtyä historiantutkimusta. Tutkimus on korostuneesti laadullista tutkimusta. Työläiskirjailijoiden tarinoita käytetään kuin ne olisivat kommentaareja aikansa yhteiskunnallisesta todellisuudesta.
Työläiskirjallisuuden henkilöhahmot, niin sanotut työläishahmot, elävät materiaalisesti yltäkylläistä 1960–70-lukujen vaihdetta, jossa kesämökit, asunnot, autot ja televisiot kuuluvat aktiivisesti työelämässä toimivien henkilöhahmojen arkeen. Taloudellinen yltäkylläisyys ja yksilöllinen itsenäisyys ovat kuitenkin suurelta osin lumetta, koska suuret investoinnit ovat tarinoissa ostettu poikkeuksetta velkarahalla. Tutkimuksessa tulee selvästi ilmi kaksijakoinen suhtautuminen uuteen hyvinvointiin. Työläisen arki kuvataan materiaalisesti tyydyttävänä, mutta henkisesti raskaana. Arkea rikkovat ilmiöt, kuten parisuhdeongelmat, sairaudet ja työttömyys, aiheuttavat työläishahmoille suuria haasteita. Velan luoma elintaso osoittautuu usein ylitsepääsemättömäksi henkiseksi taakaksi, jolloin työläishahmot ratkeavat usein alkoholin suurkuluttajiksi. Alkoholismi onkin teoksissa suurin yksittäinen yhteiskunnallinen ongelma. Myös lääkkeiden väärinkäyttö ja vaarallisten työympäristöjen aiheuttamat onnettomuudet rikkovat hyvinvoivien työläishahmojen arkea.
Tarinat korostavat kaksijakoista kuvaa Suomen yhteiskunnasta. Toisaalta Suomi mielletään hyvinvointivaltioksi, jossa kansalaisten kokemukset omasta elintasostaan ja turvallisuudestaan ovat historiallisesti muuttaneet muotoaan. Toisaalta taas työläishahmojen mielikuvissa suomalainen kansainvälistyvä markkinatalous on ennen kaikkea suurpääomaa, talouseliittiä ja oikeistolaista kansanosaa hyödyttävä talousjärjestelmä, jossa pienyrittäjät, palkansaajat ja yksiasuvat naiset ovat alisteisessa, jopa riistoa vastaavassa, asemassa. Suomi ei vastaa yhteiskunnallisena järjestelmänä ihannevaltiota, vaan on ensisijaisesti kylmä ja ankara markkinatalousmaa. Näkökulmasta riippuen suurimmat makrotason yhteiskunnalliset ongelmat nähdään joko kapitalistisen järjestelmän tai liialliseen verotukseen kaatuvan holhousyhteiskunnan kautta. Työläiskirjailijoiden tarinoista huokuu ristiriita tavallisen palkansaajan ja suomalaisen eliitin välillä. Toisaalta työläishahmot eivät näe myöskään Neuvostoliiton reaalisosialismia ihanteellisena yhteiskuntajärjestelmänä. Neuvostoliitto koetaan ongelmallisena jättiläisenä, joka on jäänyt niin hyvinvoinnin tasossa kuin oikeusvaltion periaatteissakin Suomen jalkoihin. Vain pieni joukko dogmaattisia kommunisteja muodostavat poikkeuksen ihailemalla estoitta reaalisosialismia.
Vasemmistolainen työväenliike on työläiskirjallisuudessa korostuneesti esillä. Puoluepoliittisten ristiriitojen kautta on havaittavissa, että suomalainen vasemmisto on erittäin heterogeeninen joukko toimijoita. Perinteinen jaottelu radikaaleihin kommunisteihin ja maltillisiin sosialidemokraatteihin ei pysty määrittelemään aikakauden vasemmistolaisuutta. Suomalainen vasemmistoeliitti kuvataan tarinoissa epäilyttävänä ryhmittymänä. Eliittiin, johon kuuluu niin vasemmistopuolueiden kansanedustajia ja puoluejohtoa kuin ay-liikkeen keskusjohtoakin, suhtaudutaan samantapaisella raivolla kuin oikeistopoliitikkoihin ja talouseliittiin. Palkansaajien oma etujärjestötoiminta, ammattiyhdistysliike, sen sijaan nähdään ensisijaisesti positiivisessa kontekstissa. Toisaalta työläishahmot problematisoivat ay-liikkeen roolia byrokraattisen työmarkkinajärjestelmän yhtenä osapuolena. Ay-liike on kadottanut kansanliikkeille ominaisen dynaamisuutensa ja keskittyy pelkästään ennestään saavutettujen etuisuuksien turvaamiseen. Ay-liike ja perhe luovat kuitenkin työläishahmoille ensisijaisen taloudellisen ja sosiaalisen turvaverkon. Valtiovallan tarjoamat julkiset sosiaalipalvelut problematisoidaan kokonaisvaltaisesti. Sosiaalipalvelut eivät ole tarinoissa päässeet köyhäinhoidon leimasta irti.
1960–70-lukujen murroksen yhteiskunta näyttäytyy tutkimuksen kautta erittäin ristiriitaisena kokonaisuutena. On kuitenkin korostettava, että työläiskirjallisuus antaa suomalaisesta sosiaali- tai palkkayhteiskunnasta päällisin puolin vähintäänkin siedettävän kuvan. Työssä olevien työläishahmojen tarinoissa ongelmien ydin ei ole yhteiskunnan rakenteet, vaan yksilölliset heikkoudet, joista suurin osa liittyy tavalla tai toisella alkoholiin. Henkilökohtaisten heikkouksien kautta kumpuava katkeruus ja viha taas kohdistuvat yhteiskunnan rakenteisiin, ennen kaikkea yhteiskuntajärjestelmään. Toisin sanoen tutkimuksessa prosessoitu työläiskirjallisuus antaa kuvan varsin hyvinvoivasta yhteiskunnasta, jossa kokemus pahoinvoinnista on korostuneesti henkistä.
Asiasanat:työläiskirjallisuus, yhteiskunnallinen realismi, Hannu Salama, Alpo Ruuth, Lassi Sinkkonen, Keijo Siekkinen, Kaiho Nieminen, Pentti Holappa, palkkatyöyhteiskunta, sopimusyhteiskunta, konsensusyhteiskunta, työväen historia, toinen tieto, palkansaajat