Taivaan ja maan kansalaiseksi. Mustalaisuus ja lastenkotikasvatuksen luonne Mustalaislähetyksen julkaisuissa 1956-1967

Abstract

Romanikulttuuri on pitkään Suomessa kuten muuallakin nähty verrattain eristyneenä ja vanhakantaisena sekä ilmenemismuodoiltaan muusta väestöstä poikkeavana, etnisenä kokonaisuutena. Vailla omaa kansallisvaltiota olleet romanit ovat historian saatossa näyttäytyneet alati kierrelleinä, muiden kansojen kyljessä eläneinä ihmisinä. Heidän tapansa puhua, pukeutua ja suhtautua ympäristöönsä on herättänyt ennakkoluuloja, mikä on purkautunut heihin kohdistuneena syrjintänä. Romaneista on yritetty päästä eroon - ja toisaalta heidät on pyritty sulauttamaan väestöön, jonka keskuudessa he ovat eläneet.

Suomessa niin ulossulkemista kuin sulauttamispyrkimyksiäkin on esiintynyt useina eri aikoina. Viimeisin romaneiden voimallista suomalaiseen kulttuuriin liittämistä nähnyt kausi oli ajanjakso toisen maailmansodan ja 1960-luvun lopun välissä. Viimeistään tuolloin oli romaneiden vakiintuneelta taloudellis-sosiaaliselta asemalta yhteiskunnan rakenteellisen muutoksen myötä kadonnut pohja. Romanien putoaminen sodan jälkeen yhteisöllisten turvaverkostojen ohitse sai näkyviä muotoja, kun osa koditonta romaniväestöä keskittyi asutuskeskusten liepeille kestämättömiksi katsottuihin olosuhteisiin. Köyhyydessä eläneiden perheiden lasten asema herätti huolta, ja romanilapsia otettiin viranomaispäätöksin huostaan lastenkoteihin. 1950-luvun alussa Mustalaislähetys-nimisen vapaakirkollistaustaisen järjestön perustama romanilastenkoti oli ensimmäinen neljästä vastaavasta, ennen 1960-luvun loppua perustetusta kodista. Huomattava osa kotien rahoituksesta saatiin valtionavun ja kuntien maksamien huoltomaksujen kautta. Sekä järjestön että lastenkotien johtokunnissa toimi kansanedustajia ja ministereitä. Kotien kasvatusperiaatteet katsottiin jo aikanaan paitsi kristilliseen maailmankatsomukseen, myös suomalaiseen kulttuuriin sopeutumaan ohjaavaksi.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen jokseenkin valtiojohtoisesti toimineen Mustalaislähetyksen julkaisusta,Kotitiellä-lehdestä, vuosina 1956-1967 löydettäviä romaneihin, romaniuteen ja romanilasten kasvatukseen liittyviä puhetapoja. Diskurssianalyyttisen menetelmän avulla on mahdollista piirtää esiin järjestön sisällä vallinneita käsityksiä siitä, mikä lastenkotien ja niiden kasvatuksen päämääränä katsottiin olevan sekä käsityksiä tämän kasvatustehtävän taustalla olleista, maallisista ja raamatullisista perusteluista.

Tutkimuksessani järjestön virallista linjaa noudattaneen lehden kannattelemien diskurssien voi katsoa mukailevan tarkasteluajanjaksoni mittaan yhteiskunnassa yhä vallinneita kansalaisihanteita. Diskurssien kautta voi hahmottaa, kuinka järjestö katsoi tehtäväkseen kohottaa romanit maallisesta ja hengellisestä ahdingostaan muiden suomalaisten tasolle totuttamalla heidät normaalielämäntapaan: paikoillaan omassa kodissa asumiseen, tavanomaiseen työhön, koulunkäyntiin ja terveeseen uskonelämään. Kunnollisuutta tuottaneiden vaatimusten täyttämisen nähtiin vähentävän romanien ja suomalaisten välistä epäluuloisuutta. Suomalaisten romaneja kohtaan tunteman ennakkoluuloisuuden nähtiin katoavan romanien kulttuurisen muutoksen, suomalaistumisen, myötä. Mustalaislähetys katsoi olevansa osa maan lastensuojelullista toimijakenttää. Sille lastensuojelulliset toimenpiteet tarkoittivat sitä, että romanilapsia tuli suojella heidän vanhempiensa kantamilta kulttuurivaikutteilta. Lastenkotitoiminnan kautta varmistettiin kielteisten kulttuuripiirteiden luonnollinen poistuminen.