Setting the World Right: A Psychoanalytic Reading of Revenge in Hamlet and in the Harry Potter Series
SIROLA, LAURA (2013)
2013
Englantilainen filologia - English Philology
Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö - School of Language, Translation and Literary Studies
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2013-05-16
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-23635
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-23635
Tiivistelmä
Tämän pro gradu -tutkimuksen aihe on kosto William Shakespearen näytelmässä Hamlet ja J.K. Rowlingin Harry Potter -kirjasarjassa. Kosto on ollut suosittu teema kirjallisuudessa antiikin ajoista nykypäivään. Tämä tutkimus pyrkii selvittämään, mikä kostossa viehättää lukijoita aikakaudesta toiseen, ja onko teoksissa havaittavissa eroja kostoon liittyvissä asenteissa. Lähtökohtana on olettamus, että ihmisillä on synnynnäinen taipumus kostoon, minkä vuoksi aihe kiehtoo niin lukijoita kuin kirjailijoitakin riippumatta kulloinkin vallitsevista moraalikäsityksistä.
Tutkimuksessa verrataan näissä eri aikakausina syntyneissä teoksissa esiintyviä näkemyksiä kostosta, sen psykologisista ja sosiaalisista motiiveista sekä koston moraalisesta oikeutuksesta. Psykologisena viitekehyksenä on Sigmund Freudin psykoanalyyttinen persoonallisuusteoria sekä muiden psykoanalyytikkojen kostoteorioita yhdistelemällä syntynyt teoria erilaisista kosto- ja kostajatyypeistä. Eri kostotyypit jaotellaan varsinaiseen eli suunnitelmalliseen kostoon sekä välittömään kostoreaktioon eli takaisin iskemiseen. Kostajat puolestaan jaotellaan kohtuudellisiin ja patologisiin sen mukaan, miten kosto on suhteutettu alkuperäiseen loukkaukseen tai rikokseen. Lisäksi tutkimuksessa analysoidaan kostajien persoonallisuutta, koston motivaatiota ja seurauksia sekä kulttuurin vaikutusta kostokäyttäytymiseen.
Etenkin Hamletissa kostonhimon ajatellaan olevan luonnollinen reaktio perheenjäsenen murhaan, mikä sopii Freudin näkemykseen kostosta synnynnäisenä, itsesäilytysvaistoon liittyvänä viettinä. Harry Potter-sarjassa puolestaan on nähtävissä, että mitä nuorempia lapset ovat, sitä herkemmin he reagoivat loukkauksiin kostamalla, mutta oppivat aikuistuessaan hillitsemään reaktioitaan. Havainto sopii Durhamin tutkimustulokseen, jonka mukaan lapset osaavat synnynnäisesti kostaa, mutta joutuvat opettelemaan anteeksiantoa.
Analyysistä käy ilmi, että tietyissä olosuhteissa kostoa pidetään oikeutettuna, mutta Hamletin tapauksessa koston oikeudenmukaisuuskaan ei suojaa kostajaa sen väistämättömältä seuraukselta: murhaa kostettaessa myös kostajasta tulee murhaaja. Harry välttää Hamletin karun kohtalon siten, että hän ei lopulta surmaa perivihollistaan, vaan Voldemort kaatuu omaan kiroukseensa. Kuitenkin Harry kohtaa samat kostoon keskittymisestä seuraavat ongelmat kuin Hamletkin, eikä kummallakaan ole muuta ulospääsyä tilanteesta kuin koston toteuttaminen.
Tutkimuksen lopputulos on, että Hamletin ja Harry Potterin kostokuvaukset sopivat psykoanalyyttisiin kostoteorioihin, jotka puolestaan vastaavat hyvin ihmisten arkisia käsityksiä kostosta. Kosto on selvästi osa ihmisen psyykeä, sillä koston ajattelu tuottaa aivokuvauksissa todennettavaa mielihyvää, mikä selittää kostotarinoiden pysyvän vetovoiman.
Asiasanat: revenge, psychoanalysis, Hamlet, Harry Potter, Shakespeare, Freud
Tutkimuksessa verrataan näissä eri aikakausina syntyneissä teoksissa esiintyviä näkemyksiä kostosta, sen psykologisista ja sosiaalisista motiiveista sekä koston moraalisesta oikeutuksesta. Psykologisena viitekehyksenä on Sigmund Freudin psykoanalyyttinen persoonallisuusteoria sekä muiden psykoanalyytikkojen kostoteorioita yhdistelemällä syntynyt teoria erilaisista kosto- ja kostajatyypeistä. Eri kostotyypit jaotellaan varsinaiseen eli suunnitelmalliseen kostoon sekä välittömään kostoreaktioon eli takaisin iskemiseen. Kostajat puolestaan jaotellaan kohtuudellisiin ja patologisiin sen mukaan, miten kosto on suhteutettu alkuperäiseen loukkaukseen tai rikokseen. Lisäksi tutkimuksessa analysoidaan kostajien persoonallisuutta, koston motivaatiota ja seurauksia sekä kulttuurin vaikutusta kostokäyttäytymiseen.
Etenkin Hamletissa kostonhimon ajatellaan olevan luonnollinen reaktio perheenjäsenen murhaan, mikä sopii Freudin näkemykseen kostosta synnynnäisenä, itsesäilytysvaistoon liittyvänä viettinä. Harry Potter-sarjassa puolestaan on nähtävissä, että mitä nuorempia lapset ovat, sitä herkemmin he reagoivat loukkauksiin kostamalla, mutta oppivat aikuistuessaan hillitsemään reaktioitaan. Havainto sopii Durhamin tutkimustulokseen, jonka mukaan lapset osaavat synnynnäisesti kostaa, mutta joutuvat opettelemaan anteeksiantoa.
Analyysistä käy ilmi, että tietyissä olosuhteissa kostoa pidetään oikeutettuna, mutta Hamletin tapauksessa koston oikeudenmukaisuuskaan ei suojaa kostajaa sen väistämättömältä seuraukselta: murhaa kostettaessa myös kostajasta tulee murhaaja. Harry välttää Hamletin karun kohtalon siten, että hän ei lopulta surmaa perivihollistaan, vaan Voldemort kaatuu omaan kiroukseensa. Kuitenkin Harry kohtaa samat kostoon keskittymisestä seuraavat ongelmat kuin Hamletkin, eikä kummallakaan ole muuta ulospääsyä tilanteesta kuin koston toteuttaminen.
Tutkimuksen lopputulos on, että Hamletin ja Harry Potterin kostokuvaukset sopivat psykoanalyyttisiin kostoteorioihin, jotka puolestaan vastaavat hyvin ihmisten arkisia käsityksiä kostosta. Kosto on selvästi osa ihmisen psyykeä, sillä koston ajattelu tuottaa aivokuvauksissa todennettavaa mielihyvää, mikä selittää kostotarinoiden pysyvän vetovoiman.
Asiasanat: revenge, psychoanalysis, Hamlet, Harry Potter, Shakespeare, Freud