Tieto ja asiantuntijuuden paikat moniammatillisessa mielenterveyskuntoutuksessa

Abstract

Suomalainen mielenterveyskuntoutusjärjestelmä on käynyt läpi suuria muutoksia viimeisten vuosikymmenten aikana. Vahvasta laitoskeskeisestä järjestelmästä on liikuttu avohoidon ensisijaisuutta painottavaan kuntoutukseen. Yleisesti kuntoutuksen painopiste on siirtynyt kuntoutujan toimijuutta korostavaan lähestymistapaan. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kuntoutujien omaa kokemuksellista tietoa sairauksista ja kuntoutumisesta on alettu korostaa perinteisen asiantuntijatiedon rinnalla.

Skitsofrenia on nähty yhtenä vaikeimmista mielen sairauksista. Skitsofreniaa sairastavan kuntoutumisprosessissa korostetaan tarpeenmukaisen hoidon tarjoamista; tavoitteena olisi se että jokaisen sairastuneen hoito räätälöitäisiin henkilökohtaisten tarpeiden mukaisesti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että hoito on yhdistelmä erilaisia hoito- ja kuntoutusmuotoja. Kuntoutusta toteutetaan verkostoyhteistyössä kuntoutujan, kuntoutuspalveluja tarjoavien organisaatioiden työntekijöiden ja omaisten kesken.

Tutkielmaa varten olen haastatellut skitsofreniaa sairastavien nuorten aikuisten ympärillä toimivan palveluverkoston mielenterveystyöntekijöitä. Haastateltavat edustavat eri ammattikuntia ja organisaatioita kuntoutuksen kentällä. Aineistona ovat kaksitoista nauhoitettua haastattelua, joita analysoin diskurssianalyyttista lukutapaa käyttäen.

Olen kiinnostunut siitä, millaisilla vaihtelevilla tavoilla työntekijät puhuvat mielenterveyskuntoutuksessa läsnä olevasta tiedosta. Näitä erilaisia puhetapoja kutsun tietodiskursseiksi. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalisen konstruk-tionismin perinne, jossa keskeistä on se, että todellisuus on sosiaalisesti rakentunut. Ymmärrän siis kuntoutuksen historiallisesti ja paikallisesti muotoutuneena ilmiönä. Tietodiskurssien kautta tarkastelen sitä millaista asiantuntijuutta puhe rakentaa työntekijöille, kuntoutujille ja omaisille. Lisäksi pohdin sitä, millaisia mahdollisia seurauksia tietodiskurssit ovat tuottamassa mielenterveystyön käytäntöjen kannalta.

Tutkimustulosten mukaan tiedosta puhutaan vaihtelevilla, keskenään ristiriitaisillakin tavoilla. Työntekijöiden subjektipositiot ovat vaihtelevampia kuin kuntoutujan ja näyttäisi siltä että työntekijän arviointitieto ohjaa kuntoutusta monellakin tavalla. Omaiset näyttäytyvät diskursseissa joko tiedon antajina tiedon vastaanottajina tai sivullisina. Kuntoutuja taas määrittyy diskursseissa jännitteisesti joko passiivisena autettavana tai aktiivisena kertojana, valintojen tekijänä ja kuntoutukseen osallistujana. Tämä voi aiheuttaa ristiriitaisia seurauksia kuntoutuksen ja verkostotyön käytäntöjä ajatellen.