"Kirkottamaton akka on kuin avonainen veräjä". Kirkottaminen ja valta modernisoituvassa Suomessa

Abstract

Kirkottaminen on juutalais-kristillinen traditio, jonka tarkoituksena on ollut sekä lapsivuoteesta toipuneen naisen rituaalinen puhdistaminen synnytyksen aiheuttamasta epäpuhtaudesta että siunauksen antaminen ja kiitosrukouksen esittäminen. Se pohjautuu Raamattuun ja tuli Suomeen keskiajalla kristinuskon mukana. Kirkottaminen suoritettiin noin kuusi viikkoa synnytyksen jälkeen kirkossa, pappilassa tai kotona. Modernisoituvassa Suomessa kirkottaminen alkoi jäädä vähitellen pois käytännöstä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Kansan keskuudessa tapa käsitettiin pääasiassa vanhanaikaiseksi psykofyysiseksi puhdistautumisriitiksi kirkon pyrkiessä vahvistamaan sen teologista merkitystä kiitosrukouksena. Aihe nousi keskusteluun, vaikkakaan ei sen keskiöön, kirkon piirissä sen kaikilla tasoilla seurakunnista kirkolliskokouksiin. Samaan aikaan tavan merkitys käytäntönä hiipui.

Syntymään ja koko reproduktioprosessiin liittyy huomattava määrä erilaisia uskomuksia, merkityksiä ja tabuja, jotka ovat vaikuttaneet ihmisyhteisöjen elämään. Suvunjatkamista on pyritty suojelemaan ja kontrolloimaan erilaisin keinoin, jotta sen edustamaa vierautta ja uhkaa voitaisiin hallita. Kirkottaminen on yksi tällaisen kontrollin ja vallankäytön muoto. Tämä pro gradu tarkastelee kirkottamista monipuolisena, virallisena ja epävirallisena vallankäyttönä sekä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon että suomalaisen kansanperinteen näkökulmasta aikana, jolloin niin yhteiskunta, elämäntapa kuin maailmankuva olivat suurten muutosten kohteena.

Kirkottamiseen liittyvässä kirkon virallisessa keskustelussa, johon tutkimuksessa paneudutaan kirkolliskokousten ja pappeinkokousten pöytäkirjojen, piispojen hiippakuntiensa tilasta antamien kertomusten sekä seurakunnista kerättyjen lausuntojen kautta, sekä ympäri Suomen kerätyssä Kirkollisen kansanperinteen yleiskyselyn muistitiedossa se saa moni-ilmeisen, vaihtelevan ja ristiriitaisen muodon ja merkityksen. Kirkon sisällä tapaa sekä puolustettiin että vastustettiin samalla, kun Suomi uudistui ja kirkon oma asema heikentyi. Keskustelu kirkottamisesta ja kansan siveyden tilasta kietoutui perustuksiaan myöten vapisevan kansankirkon sisäisiin ristiriitoihin ja toisistaan poikkeaviin katsantokantoihin. Yhtenäistä näkemystä kansasta ja kansanomaisista käsityksistä ei pohjimmiltaan ollut.

Muistitiedon kautta tarkasteltuna kirkottamisesta vallinneet käsitykset vaihtelivat ajallisesti ja alueellisesti hyvin paljon. Tässä tutkimuksessa rakennetaan kuva niistä vallankäytön muodoista, joita kirkottamiseen on lähdeaineiston perusteella liitettävissä. Kyse on monikasvoisesta, kategoriointia pakenevasta, sekä yhtäläisyyksiä että eroja sisältävästä, yhtä aikaa eri suuntiin kurkottavasta, modernista ja ikiaikaisesta, pohjimmiltaan ristiriitaisesta ilmiökokonaisuudesta, joka ilmentää osaltaan Suomessa koetun modernisaation kiehtovaa moniaikaisuutta.

Asiasanat:kirkottaminen, vallankäyttö, modernisaatio, muistitieto, synnytys, evankelis-luterilainen kirkko, kirkolliset toimitukset