Raajarikko, rampa, sotainvalidi, sankari. Talvi- ja jatkosodan vaikutus invalidilainsäädäntöön sekä invalideihin kohdistuviin asenteisiin.

Abstract

Käsittelen pro gradu -tutkielmassani invalidihuollon kehitystä talvi- ja jatkosodan aikana. Pääpaino tutkielmassani on invalideihin kohdistuneissa asenteissa sekä siinä, miten invalidit kokivat oman asemansa yhteiskunnassa.

Lähestyn tutkielmani aihetta kahdesta näkökulmasta. Yhtäältä selvitän viranomaislähteiden ja hallintohistoriallisten dokumenttien avulla, miten viralliset tahot näkivät invalidihuollon kehitystarpeet sekä miten sota niihin vaikutti. Toisaalta etsin invalidien omaa ääntä heidän omista kirjoituksistaan, sotainvalidien kohdalla erityisesti heidän haavoittumiskertomuksistaan. Vertailen tutkielmassani sitä, miten viranomaisten näkökulma ja toimenpiteet kohtasivat invalidien tarpeet sekä sitä, miten asenteet ja toimenpiteet erosivat sota- ja siviili-invalidien kohdalla toisistaan. Selvitän tutkielmassani myös, miten invalidit näkivät oman tilanteensa yhteiskunnassa sekä sotainvalidien kohdalla sitä, miten he sopeutuivat elämäänsä vammauduttuaan. Tutkimusajanjaksoni rajoittuu sotavuosista vuoteen 1947, jolloin astui voimaan ensimmäinen invalidihuoltolaki, joka kokosi vaikutuspiiriinsä sekä sota- että siviili-invalidit.

Pääasiallisina lähteinäni käytän tutkimusajanjaksoni sanoma- ja aikakauslehtiä sekä invalidien omia kertomuksia. Aikakauslehdistä käytän kolmea erityylistä lääketieteellistä julkaisua saadakseni invalidikysymykseen lääkintähuollon ammattilaisten näkökulman. Aineistossani viranomaislähteitä edustavat invalideja koskevia lakiuudistuksia edeltäneet komiteamietinnöt sekä lehdet, erityisesti sanomalehdet, jotka toimivat hallituksen tiedotuskanavina. Invalidien omia kertomuksia kokosin Suomalaisen kirjallisuuden seuran Kansanrunousarkistosta. Sotainvalidien kertomuksia on huomattavasti siviili-invalideja enemmän, sekä sota-aikaan että myöhemmin kirjoitettuja.

Ennen talvi- ja jatkosotaa invalideihin suhtauduttiin Suomessa hyvin varauksellisesti. Erityisesti maaseudulla työ oli usein fyysistä, joten invalidien oli ruumiillisen vajavuutensa vuoksi vaikea hankkia elantonsa. Invalidihuolto perustui vielä 1930 -luvulla sukulaisten tai vapaaehtoisten järjestöjen apuun. Invaliditeetti olikin ennen sotia pääasiassa maaseudun köyhän väestönosan ongelma. Vuonna 1889 perustettu Raajarikkoisten auttamisyhdistys tarjosi invalideille sekä lääketieteellistä hoitoa että ammattikoulutusta, mutta hoitoonpääsy ei ollut itsestäänselvyys. Lääketieteen ammattilaisten mielenkiinto kohdistui ennen sotia lähinnä lapsi-invalideihin. Ammattilaiset uskoivat, että oikeanlaisilla hoitotoimenpiteillä vammoja voitaisiin korjata niin hyvin, että niistä olisi aikuisiällä mahdollisimman vähän haittaa.

Vuosina 1939–1945 käydyt sodat toivat mukanaan 90 000 pysyvästi vammautunutta henkilöä. Koska invalidihuolto oli hyvin hajanaista, hallituksen oli ryhdyttävä pikaisiin toimenpiteisiin järjestääkseen tarvittavan huollon kaikille sodassa vammautuneille. Talvi- ja jatkosodan aikana säädetyt lait ja asetukset koskivatkin ensin vain sotainvalideja ja ulottuivat vasta vuoden 1947 invalidihuoltolain myötä myös siviili-invalidien piiriin. Sodan aikaan moderni kuntoutusperiaate vakiintui tärkeäksi osaksi invalidihuoltoa.

Suurin osa sodassa vammautuneista oli nuoria miehiä, joilla oli koko työura vielä edessään. Tämän vuoksi invalideja ei haluttu auttaa vain rahallisesti, vaan heidät haluttiin integroida takaisin yhteiskuntaan ja tehdä heistä sen tuottavia kansalaisia. Erityisesti invalidien työhuoltoa kehitettiin sotien aikana. Sotainvalideille järjestettiin ammattikursseja sekä tarjottiin erityistä työnvälitystä. Vaikka osa työantajista tarjoutui viranomaisten kehotuksesta ottamaan palvelukseensa sotainvalideja, työnsaanti ei suinkaan ollut taattua ja monet pitivät invalideja edelleen toissijaisena työvoimana.

Koska suhtautuminen invalideihin oli sotien alkaessa hyvin varauksellista, viranomaisten piti keskittyä invalidihuollon kehittämisen lisäksi muokkaamaan myös invalideihin kohdistuvia asenteita. Tämä johti siihen, että sotainvalideista tehtiin isänmaan sankareita, joita tuli tukea kaikin keinoin. Pysyvän ruumiinvamman hyväksyminen ei ollut useimmille sotainvalideille helppoa, mutta ahkeran mielipidemuokkauksen liennyttämät asenteet varmasti helpottivat sitä osaltaan. Sotainvalidit toivat suuren muutoksen asenteisiin, sillä esimerkiksi työtapaturmissa vammautuneita siviili-invalideja syytettiin usein huolimattomuudesta sekä epäsäännöllisistä elämäntavoista. Asenteiden muuttuminen toi muutoksen myös invalidien sosiaaliseen elämään. Ennen sotia esimerkiksi invalidin kanssa avioituvaa naista oli katsottu kummeksuen. Sotainvalidin kanssa avioituminen sen sijaan oli ihailtava ja isänmaallinen teko. Sotainvalideihin kohdistunut huomio tuntuu helpottaneen lopulta myös siviili-invalidien asemaa. Invalidihuoltolaki takasi periaatteessa samat kuntoutusmahdollisuudet sekä sota- että siviili-invalideille, vaikka sotainvalidien erikoisasema korostui edelleen paikoitellen.

Asiasanat:invalidi, sotainvalidi, invalidihuoltolaki, invalidihuolto