Inhimillinen pääoma ja riisto

Abstract

Inhimillisen pääoman teorian mukaan "hankitut ja hyödylliset kyvyt" (Adam Smith) voidaan laskea pääomaksi. Se tarkoittaa, että ne ovat omaisuutta, joka tuottaa lisää omaisuutta. Inhimillisen pääoman teoriasta on tullut eräänlaista "arkijärkeä". Tuntuu luonnolliselta lukea lehdistä, että koulutus on investointi, joka maksaa itsensä takaisin tulevaisuudessa, tai että nuorten hyvinvointiin panostaminen on investointi tulevaisuuteen, tai että korkeakoulutusta pitäisi uudistaa vastaamaan työelämän tarpeisiin.Osaamisen, tietojen, hyvinvoinnin ja inhimillisen pääoman problematiikka kytkeytyy tiukasti työelämän uuteen todellisuuteen. Ihmisten odotetaan toimivan itsen yrittäjina, joiden elämä koostuu inhimillisen pääoman kasaamisesta omaan ruumiiseen, minuuteen ja persoonallisuuteen.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani inhimillistä pääomaa työvoiman riiston kannalta. Niin sanottuun Chicagon koulukuntaan kuuluvat inhimillisen pääoman teoreetikot, kuten Gary Becker ja Theodor Schultz ovat väittäneet, että marxilainen käsitys työvoiman riistosta ei voi päteä, koska inhimillisen pääoman omistajina olemme kaikki sekä työläisiä että pääoman omistajia. Vastaavan argumentin ovat esittäneet myös postmarxilaiset teoreetikot kuten Antonio Negri, Michael Hardt ja Paolo Virno. Heidän mukaansa työ ja talous ovat muuttuneet sillä tavoin, ettei työtä enää tehdä pelkästään työpaikoilla eikä työn arvoa voi enää mitata työajassa. Lisäksi he väittävät, että työhön tarvittavat tärkeimmät tuotantovälineet, kieli, ajattelu- ja kommunikaatiokyky, ovat jo kaikkien hallussa. Tämä taas johtaa heidän mukaansa siihen, että riisto on joko muuttanut radikaalisti muotoaan tai sitä ei enää tapahdu.Väitän, ettei sen enempää inhimillisen pääoman teorian kuin postmarxilaisenkaan teorian käsitys inhimillisen pääoman ja riiston suhteesta ole oikea, sillä ne eivät ota huomioon sitä, ettei pelkkä inhimillinen pääoma takaa toimeentuloa kapitalistisessa yhteiskunnassa, vaan inhimillisen pääoman omistajankin on asetuttava riistosuhteisiin.

Tutkielman lopussa tarkastelen inhimillisen pääoman teorian ja postmarxilaisen teorian taustalla olevaa ihmiskäsitystä. Totean, että molempien ihmiskäsitykselle on ominaista tarkastella ihmisiä omia kykyjään kasvattavina olentoina, jotka ovat periaatteessa itseriittoisia. Tästä itseriittoisuuden harhasta kumpuaa myös se käsitys, ettei riistoa enää tapahdu, mikäli kaikki ovat inhimillisen pääoman omistajia. Kuvaan tätä ihmiskäsitystä possessiivisen individualismin ja proteettisen kulttuurin käsittein ja arvioin, että vaikka kyseinen ihmiskäsitys on perustavalla tavalla ongelmallinen, on sillä kuitenkin todellisia vaikutuksia yhteiskunnassa. Se mahdollistaa uudenlaisia riiston muotoja ja muokkaa osaltaan ihmisiä ja yhteiskunnallisia prosesseja.