Arkhimedeen pisteestä fantomin sormukseen - postmoderni subjektikäsitys Juha Seppälän teoksessa Suomen historia

Abstract

Tutkielmassa analysoidaan Juha Seppälän teosta, Suomen historia (1998), postmodernin subjektikäsityksen kontekstissa. Lähtökohtana on tarkastella kerronnan tasolla ns. individualistisen romaanin keskeisten elementtien muuntumista postindividualistisiksi, analogisena laajemmalle, yhteiskunnallis-filosofisen tason siirtymälle modernista, toimijan autonomisuutta ja kartesiolaisuutta korostavasta subjektikäsityksestä postmoderniin, subjektin hajoamista, heikkoutta korostavaan ja individualistisuutta kyseenalaistavaan käsitykseen.

Näitä muutoksia tarkastellaan kolmella tasolla, neljästä näkökulmasta: Henkilöhahmojen kuvauksen tasolla tarkastellaan yhtäältä sitä tapaa, jolla subjektien realistisuuden illuusiota puretaan metafiktiivisesti, tekstuaalisuutta korostaen ja toisaalta tarkastellaan subjektin autonomiaa indikoivien modaliteettien kyseenalaistumista. Toiseksi konstruoidaan hypoteesi postindividualismin ja fokalisaation välisestä dynamiikasta sekä tarkastellaan teoksen ´Hovimarsalkka´-osion kertojan epäluotettavuutta. Kolmanneksi tarkastelu laajennetaan koskemaan sekä ei-fiktiivisen teoksen (historiankirjoituksen) että fiktiivisen teoksen tekijyyttä.

Henkilökuvauksen tasolla havaitaan, että tekstuaalisuuden korostuminen ilmenee muun muassa nimillä leikittelynä ja nimien hämärtämisenä, subjekteja koskevien loogisten säännönmukaisuuksien rikkomisena ja biologisten toimintojen parodiointina. Temaattisesti henkilökuvauksessa korostuu psykologisten tekijöiden karrikointi sekä pinnan korostuminen, mikä koskee ennen kaikkea teoksen nimekkäitä subjekteja. Yksi teoksen keskeisistä teemoista onkin tunnettujen, nimekkäiden suurmiesten ja tuntemattoman ja nimettömän kansan kontrastointi. Subjektin autonomian ajatus taas rikkoutuu esimerkiksi teoksen keskeisen henkilön, marsalkka Mannerheimin, loputtoman opportunistisessa heittäytymisessä onnenpotkujen ja sattumien huomaan, missä havaitaan yhtäläisyyksiä myös postmoderniin ajankuvaan. Fokalisaation tasolla teoksen fragmentaarisia fokalisaatioasemia tulkitaan osoituksena historian yhtenäisen subjektin puuttumisesta. Samalla havaitaan teoksen fragmenttien muodostavan polyfonisten äänten historian, joka korostaa nimenomaan kunkin äänen individualistisuutta. Myös epäluotettavan kertojan tarkastelu problematisoi käsityksen postmodernista subjektin heikkoudesta, mutta nostaa selkeimmin esille ajatuksen historiaa tietoisesti muokkaavista persoonallisista (´naamioituneista´) voimista, jotka vaikuttavat myös subjektien rakentumiseen. Ei-fiktiivisen teoksen tekijyyden tarkastelussa nousevat esiin historiankirjoittajaan vaikuttavat, modernin subjektin objektiivisen tiedonsaannin mahdollisuuksia rajoittavat tiedostamattomat tekijät. Fiktiivisen teoksen tekijyyden tarkastelussa havaitaan taas tiettyjä, tekijyyden autonomiaa kyseenalaistavia (inter)tekstuaalisia elementtejä, joiden tulkinta subjektin heikkoudesta johtuvaksi osoitetaan kuitenkin liian yksioikoiseksi. Vastapainoksi tarkastelua rikastetaan ekskursiolla muun muassa myöhäiskapitalistisen kauden vaikutuksiin tekijän autonomiassa.

Laajimmalla tasolla havaitaan, että ajatusta autonomisesta subjektista, eräänlaisesta Arkhimedeen pisteestä, ei voida postmodernissakaan ymmärtää täysin vastakohtaisesti, ikään kuin ulkopuolisten voimakenttien vankilaksi. Sen sijaan subjektin autonomiaan vaikuttaa vivahteikkaampi valta- ja voimakenttien vyyhti, joka ilmenee muun muassa tiettyjen subjektien mahdollisuutena jättää tietoisen manipuloiva jälkensä yhteiseen kertomukseen (historiaan) sekä myöhäiskapitalismin kulttuurin kautta subjekteihin ja subjektien kautta kulttuuriin projisoimina vaikutuksina.

Asiasanoja: postmoderni, postmodernismi, Juha Seppälä, subjektikäsitys, postindivualistinen romaani