Napolin rouvan tarinat. Kertojan ja tekijän hybridinen retoriikka Giovanni Boccaccion romaanissa Elegia di madonna Fiammetta

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan Giovanni Boccaccion niin kutsuttuihin opere minori -teoksiin kuuluvaa Elegia di madonna Fiammettaa (1343) epäluotettavan kerronnan ja bahtinilaisen dialogisuuden näkökulmasta. Tekstianalyysin kohteena ovat James Phelanin kertojafunktioiksi (narrator functions) ja tiedonvälitysfunktioiksi (disclosure functions) nimittämät kerronnalliset keinot, joiden avulla sekä implisiittinen tekijä että ensimmäisen persoonan kertoja pyrkivät välittämään tarkoitteensa omille yleisötasoilleen. Kaksiäänisyys, jonka Bahtin käsitti kolmannen persoonan kerronnan ilmiöksi, ilmenee ensimmäisen persoonan kertojaa käyttävässä Elegiassa käänteisessä muodossa: tekijän ääni sisältyy epäsuorasti kertojan ääneen ja luo siihen kahden erilaisen maailmantulkinnan kohtaamisesta muodostuvan jännitteen.

Kertojan epäluotettavuuden tarkastelu pohjaa ennen kaikkea retoris-eettisen kertomusteorian näkemykseen, jonka mukaan kertojan epäluotettavuus on seurausta epäsuhdasta kertojan ja implisiittisen tekijän normien välillä. Tutkielma pyrkii osoittamaan, että vaikka Boccaccio rakentaakin Elegiassaan edellä mainitun kaltaisen kertojan ironisoivan asetelman, hän myös purkaa sen hierarkian uudistakseen exemplumin lajityyppiä niin tekijän kuin lukijankin osalta. Tekstin korkean iän vuoksi kerronnan epäluotettavuuden kysymyksissä otetaan kantaa myös kognitiivisen ja kulttuurihistoriallisen narratologian piirissä esitettyihin ajatuksiin lukijakeskeisestä epäluotettavuudesta.

Tekijän ja kertojan tarkoitteiden avaamisessa käytetään klassisen narratologian, cicerolaisen retoriikan ja keskiajan poetiikan tarjoamia työvälineitä. Kertojan kannalta Elegiaa lähestytään aviorikoksen tehneen madonna Fiammettan puolustuspuheena, jonka todellisena tavoitteena on naisyleisöä varoittavan exemplumin sijaan osoittaa Fiammettan syyttömyys sekä esittää hänet antiikin mytologiset naiset murheessaan ylittävänä sankarittarena. Fiammetta ei kuitenkaan kykene täysin hallitsemaan retoriikkaansa ja kaikkia niitä implikaatioita, jotka Boccaccio hänen kerrontansa kautta auktoriaaliselle yleisölle välittää. Implisiittisen tekijän tarjoamien vihjeiden avulla lukija joutuu parsimaan ja täydentämään sekä Fiammettan esitystä tapahtumista että hänen tulkintaansa niiden luonteesta. Tekstianalyysin perusteella huomataan, että tekijän ja kertojan rakentamat yleisösuhteet pohjaavat erilaiseen etiikkaan, jota määrittää kertojalla bahtinilainen monologisuus ja tekijällä vastakkainen moniäänisyys.

Asiasanat:Boccaccio, Elegia di madonna Fiammetta, epäluotettava kertoja, implisiittinen tekijä, dialogisuus, monologisuus, polyfonia, exemplum, kirjallinen typologia, retoris-eettinen kertomusteoria, kulttuurihistoriallinen narratologia, keskiajan poetiikka, klassinen retoriikka