Kerronnan keinot alakoululaisten teksteissä
VESALA, SANNA (2012)
2012
Suomen kieli - Finnish Language
Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö - School of Language, Translation and Literary Studies
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2012-05-14
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-22410
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-22410
Tiivistelmä
Tutkielmassa tarkastellaan alakoululaisten kertomusdiskurssin hallintaa sekä sitä, miten alakouluikäiset kirjoittajat käyttävät teksteissään kerronnan keinoja. Tutkielma on osa koulukirjoittamisen tutkimusprojektia, joka aloitettiin Tampereen yliopiston suomen kielen oppiaineessa vuonna 2005. Tutkimusprojektin Koulukorpuksen keruu aloitettiin vuonna 2007: tämän tutkielman aineisto koostuu Koulukorpukseen kuuluvista, peruskoulun 2.-6. luokan oppilaiden kirjoittamista teksteistä. Tekstejä on yhteensä 800 kappaletta.
Aineiston tekstejä tarkastellaan ensinnäkin siitä näkökulmasta, onko ne mahdollista käsittää kertoviksi teksteiksi. Kertova teksti määritellään kertomuksen tekstilajipiirteiden, kirjoittajien saaman tehtävänannon ja koulukontekstin asettamien vaatimusten perusteella. Niin kertovien kuin ei-kertovienkin tekstien joukko on heterogeeninen, ja tekstit luokitellaan edelleen alakategorioihin niitä yhdistävien kerronnan keinojen tai niiden muiden ominaispiirteiden perusteella.
Toiseksi tarkastellaan kertovien tekstien keinoja rakentaa kerrontaa: kerronnan tuottavaa ääntä, ajallista jäsentymistä sekä aloitus- ja päättämiskeinoja. Oletus on, että mitä vanhempia kirjoittajat ovat, sitä monipuolisemmin he käyttävät kerronnan keinoja tekstissään.
Tutkimus on ensisijaisesti kuvaileva. Koulukontekstissa on luontevaa, että eri-ikäisten lasten kerrontadiskurssin hallintaa verrataan toisiinsa: tekstitaitojen kehitys on yhteydessä esimerkiksi kognition kehitykseen. Kehitysnäkökulman lisäksi tutkimuksessa verrataan toisiinsa tyttöjen ja poikien laatimia tekstejä.
Tutkimus osoittaa, että kerrontadiskurssin hallinta yleistyy ja kerronnan keinojen käyttö monipuolistuu luokka-asteelta toiselle siirryttäessä. Tyttöjen tekstit ovat kautta aineiston tasoltaan parempia kuin poikien. Aineiston perusteella määritellään muutamia alakoululaisen kertovalle tekstille tyypillisiä kerronnan rakenteen piirteitä. Kerronnan ääni on näistä kenties olennaisin: teksteissä on pääsääntöisesti minäkertoja, joka paitsi kertoo tarinan, myös on päähenkilön roolissa kertomassaan tarinassa. Kerronnan ajallisen jäsentymisen suhteen olennaisinta on kerronnan ja tarinan ikonisuus: kerronta ja tarina vastaavat melko tarkasti toisiaan. Suurin osa kerronnasta on toiminnan selostusta, mutta myös kuvausta käytetään paljon. Aloituksissa ja lopetuksissa korostuu toiminnan selostus, mutta onnistuneimmat kertomukset päättyvät usein myös jonkinlaiseen yllätykseen tai yhteenvetoon.
Avainsanat: narratologia, kertomus, alakoulu, kirjoitettu kieli
Aineiston tekstejä tarkastellaan ensinnäkin siitä näkökulmasta, onko ne mahdollista käsittää kertoviksi teksteiksi. Kertova teksti määritellään kertomuksen tekstilajipiirteiden, kirjoittajien saaman tehtävänannon ja koulukontekstin asettamien vaatimusten perusteella. Niin kertovien kuin ei-kertovienkin tekstien joukko on heterogeeninen, ja tekstit luokitellaan edelleen alakategorioihin niitä yhdistävien kerronnan keinojen tai niiden muiden ominaispiirteiden perusteella.
Toiseksi tarkastellaan kertovien tekstien keinoja rakentaa kerrontaa: kerronnan tuottavaa ääntä, ajallista jäsentymistä sekä aloitus- ja päättämiskeinoja. Oletus on, että mitä vanhempia kirjoittajat ovat, sitä monipuolisemmin he käyttävät kerronnan keinoja tekstissään.
Tutkimus on ensisijaisesti kuvaileva. Koulukontekstissa on luontevaa, että eri-ikäisten lasten kerrontadiskurssin hallintaa verrataan toisiinsa: tekstitaitojen kehitys on yhteydessä esimerkiksi kognition kehitykseen. Kehitysnäkökulman lisäksi tutkimuksessa verrataan toisiinsa tyttöjen ja poikien laatimia tekstejä.
Tutkimus osoittaa, että kerrontadiskurssin hallinta yleistyy ja kerronnan keinojen käyttö monipuolistuu luokka-asteelta toiselle siirryttäessä. Tyttöjen tekstit ovat kautta aineiston tasoltaan parempia kuin poikien. Aineiston perusteella määritellään muutamia alakoululaisen kertovalle tekstille tyypillisiä kerronnan rakenteen piirteitä. Kerronnan ääni on näistä kenties olennaisin: teksteissä on pääsääntöisesti minäkertoja, joka paitsi kertoo tarinan, myös on päähenkilön roolissa kertomassaan tarinassa. Kerronnan ajallisen jäsentymisen suhteen olennaisinta on kerronnan ja tarinan ikonisuus: kerronta ja tarina vastaavat melko tarkasti toisiaan. Suurin osa kerronnasta on toiminnan selostusta, mutta myös kuvausta käytetään paljon. Aloituksissa ja lopetuksissa korostuu toiminnan selostus, mutta onnistuneimmat kertomukset päättyvät usein myös jonkinlaiseen yllätykseen tai yhteenvetoon.
Avainsanat: narratologia, kertomus, alakoulu, kirjoitettu kieli