"Oltiin omia itteemme." Dokumenttielokuvissa esiintyneiden henkilöiden kokemuksia julkisuudesta.

Abstract

Tarkastelen haastattelututkimuksessani kolmen dokumenttielokuvassa esiintyneen ihmisen kokemuksia julkisuudesta. Tarkoitukseni on lähestyä yksityisen ja julkisen tematiikkaa yksilön näkökulmasta ja selvittää, mikä henkilöitä on motivoinut paljastamaan yksityiselämäänsä ja millaisia seurauksia dokumenttielokuvassa esiintymisestä on koitunut.Yksityisen tuleminen julkiseen on kerännyt runsaasti epäilyjä, jotka perustuvat yleensä ajatukseen, että tunnustukset rapauttavat kansalaisuuttamme. Kritiikille pohjan on rakentanut Jürgen Habermas teoksessaan Julkisuuden rakennemuutos (1962). Teos perustuu yksityisen ja julkisen jäykkään jaotteluun, jossa yksityinen edustaa feminiinistä tunnetta ja julkinen maskuliinista järkeä. Tähän feministit ovat myöhemmin tarttuneet: jako perustuu patriarkaalisen kulttuurin normeihin.Habermasilaista kritiikkiä ovat sittemmin ylläpitäneet muun muassa Frank Furedi (2004) ja Deborah Lupton (1998). He näkevät mediakulttuuriin levinneet tunnustukset oireena terapiakulttuurista, joka tekee kansalaisista itseään paapovia potilaita. Sosiologi Zygmunt Bauman katsoo yksityistymiskehityksen kehittyneen niin pitkälle, että se ajaa yksilöt identiteettikriisiin. Postmodernin, ts. notkean modernin, olosuhteet ovat itseään toistava kehä, jossa ihmiset ratkovat ongelmiaan yksin tavoittamatta niitä rakenteita, jotka ongelmat aiheuttavat. Pureudun identiteetin käsitteeseen Janne Kurjen (2010) lacanilaisia käsitteitä soveltavan mallin avulla. Kurki tarjoaa kiinnostavan näkökulman postmoderniin identiteettikriisiin. Hän esittää, että mediassa ei pohdita yhtä olennaista ulottuvuuttamme, johon identiteettimme osittain perustuu: rajallisuuttamme. Identiteettimme perustuvat sen sijaan yhä vahvemmin aistittavan ja ajateltavan ulottuvuuden varaan, mikä tekee identiteeteistämme hauraita.Julkisuusteorioiden ohjaamana keskityn analysoimaan henkilön käsityksiä julkisuudesta yleensä, kokemuksia julkisuudesta dokumenttiprojektissa ja prosessia identiteetin rakentamisen näkökulmasta. Haastateltavat näkevät viihteellisen julkisuuden käyttävän hyväkseen ja vääristävän yksityisiä tunnustuksia. Dokumentissa esiintyminen taas koetaan turvallisena julkisuuden muotona, jossa ollaan vain ”omia itsejään”. Dokumentti koetaan myös keinona vaikuttaa notkean modernin olosuhteissa. Henkilöt tekevät eroa itsensä ja muiden välillä ”aitouden” ja ”avoimuuden” perusteella, minkä voi yhtäältä nähdä terapiakulttuurin oireena. Toisaalta se voi olla merkki kaipuusta reaaliseen rajallisuuteen, jonka Kurki näkee mediakulttuurista hävinneen. Pohtimalla rajallisuuttamme dokumentilla on potentiaali lievittää notkean modernin identiteettikriisiä.

Asiasanat:julkisuus, yksityinen ja julkinen, Jürgen Habermas, terapiakulttuuri, Frank Furedi, Deborah Lupton, Zygmunt Bauman, notkea moderni, dokumenttielokuva, identiteetti, Lacan, elettävä reaalinen, Janne Kurki.