Perhe vastaanottokeskuksessa. Arjen ajalliset, tilalliset ja modaaliset rajat.

Abstract

Päivittäin tuhannet ihmiset joutuvat jättämään kotinsa ja pakenemaan erilaisia luonnonkatastrofeja, sotaa, vainoa ja uhkaa. Näistä monet ovat maansisäisiä pakolaisia. Suuri osa pakenee naapurimaihin ja vain harvat löytävät tiensä Eurooppaan. Myöskään kaikki Euroopan maat eivät ole turvallisia ja niistäkin ihmisiä lähtee etsimään turvaa muualta. Suomesta turvaa hakevien määrä vaihtelee vuosittain. Esimerkiksi vuonna 2010 turvapaikanhakijoita vastaanotettiin noin 4000. Turvapaikanhakijat majoitetaan vastaanottokeskuksiin odottamaan ehkä elämänsä merkityksellisintä päätöstä. He voivat saada luvan jäädä Suomeen tai heidät käännytetään takaisin. Tätä päätöstä he voivat joutua odottamaan vuosia, jolloin arki rakennetaan vastaanottokeskukseen. Osa turvapaikanhakijoista on lähtenyt matkaan yksin, osa perheensä kanssa. Tässä tutkimuksessa keskityin tutkimaan turvapaikanhakijaperheiden arkea. Etnografinen aineisto tutkimusta varten kerättiin vuoden 2010 aikana. Kesällä 2010 työskennellessäni vastaanottokeskuksessa keräsin havaintoaineistoa ja kirjoitin kenttäpäiväkirjaa vastaanottokeskuksen arjesta. Syksyllä 2010 haastattelin kahdeksaa turvapaikanhakijaa sekä neljää vastaanottokeskuksen työntekijää. Syksyllä vielä täydensin havaintopäiväkirjaa viettämällä vastaanottokeskuksessa päiviä eri roolissa tutkijana kuin aiemmin ollessani siellä työntekijänä. Haastatteluihin osallistui turvapaikkaa hakevia isiä ja äitejä. He olivat viettäneet vastaanottokeskuksessa eripituisen ajan – toiset olivat asuneet siellä jo yli kaksi vuotta ja toiset vasta muutaman kuukauden. He edustivat eri kansallisuuksia.Tutkimus nojautuu etnometodologiseen ajatteluun, missä tutkimuksen keskiössä ovat arjen itsestäänselvyydet. Arkea tarkastelen Rita Felskin arjen jaottelun mukaisesti. Siinä arki jakautuu ajalliseen, tilalliseen ja modaaliseen ulottuvuuteen. Turvapaikanhakijaperheiden arkea värittää vahvasti odottaminen ja epävarmuus. Ajallisesti koko perhe on sidottuna turvapaikkaprosessiin ja vastaanottokeskuksessa he elävät odotusvaihetta. Ajan ankaruus asettaa omat haasteensa mielenterveydelle ja perhe-elämälle. Turvapaikanhakijaperheet ovat sidottuna jatkuvaan arjen toistuvuuteen ilman keinoja muuttaa sitä. Tilallisesti he ovat sidottuna vastaanottokeskukseen. Muita tiloja ei arkeen kuulu. Modaalinen arki on heillä toimettomuutta ja omasta toimijuudesta luopumista. Arkeen eivät perheet vastaanottokeskuksessa saa lainkaan etäisyyttä millään näistä tutkituista ulottuvuuksista. Etäisyyden ottaminen arkeen on monesti yksi keino jaksaa arkea. Turvapaikanhakijaperheissä tämä ei ole mahdollista. Jokin meille arkipäiväinen asia, kuten kaupassa käynti, näyttäytyi perhe-elämässä valon pilkahduksena, sillä se oli irtiotto tilalliseen arkeen vastaanottokeskuksessa. Arjen jatkuva läsnäolo heijastuu perhe-elämään yleisenä jaksamattomuutena, masennuksena ja kiinnostuksen puutteena omaan elämään ja omiin lapsiin. Omat ahdistavat tunteet purkautuvat riitoina vanhempien kesken, vanhempien ja lasten kesken, lasten keskinäisessä vuorovaikutuksessa, muiden perheiden kesken samoin kuin perheiden ja työntekijöiden kesken. Tämä tekee arjesta entistä haastavampaa.

Asiasanat:turvapaikanhakija, vastaanottokeskus, arki ja perhe