Yliopistouudistus uusliberalistisen koulutuspolitiikan ilmentymänä
ORJALA, JUHO (2012)
2012
Valtio-oppi - Political Science
Johtamiskorkeakoulu - School of Management
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2012-02-02
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-22134
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-22134
Tiivistelmä
Pro gradu -tutkielmani käsittelee vuonna 2005 Suomessa käynnistettyä yliopistouudistusta, josta säädettiin vuoden 2010 alussa voimaan astuneella uudella yliopistolailla. Tutkimukseni aineistona on 11. kesäkuuta 2009 käyty eduskuntakeskustelu hallituksen esityksestä uudeksi yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi. Tarkoitukseni on selvittää retorisesti painottuneen diskurssianalyysin keinoin missä määrin yliopistouudistusta voidaan pitää luonteeltaan uusliberalistisena.
Tutkimukseni teoreettinen viitekehys on uusliberalismi ideologiana ja poliittisena suuntauksena. Uusliberalismilla tarkoitan sellaista klassisen liberalismin uudelleentulkintaa, jossa markkinat asetetaan etusijalle suhteessa kaikkiin muihin yhteiskunnallisiin instituutioihin ja jossa valtion roolina on vapaata kilpailua edistävien yhteiskunnallisten olosuhteiden luominen. Tarkastelen uusliberalistista ideologiaa sen keskeisimpien teoreetikkojen Friedrich von Hayekin ja Milton Friedmanin ajattelun kautta, minkä lisäksi kuvaan uusliberalismia poliittisena suuntauksena. Tarkastelen erityisesti uusliberalistista tiede- ja korkeakoulupolitiikkaa, minkä yhtäläisyys Suomessa toteutettuun yliopistouudistukseen toimii tutkimuksessani eräänlaisena hypoteesina.
Aineistosta nousi esiin kaiken kaikkiaan kolme diskurssia: kilpailukykydiskurssi, autonomiadiskurssi ja säilyttävä diskurssi. Kilpailukykydiskurssissa painotetaan globaalia talouskilpailua, joka edellyttää välttämättömiä uudistuksia myös tiede- ja korkeakoulupolitiikassa. Yliopistoja käsitellään kilpailukykydiskurssissa ensisijaisesti taloudellisen kasvun välineinä. Autonomiadiskurssissa korostetaan yliopistojen riippumattomuutta vanhanaikaisena ja joustamattomana esitetystä valtiollisesta ohjauksesta. Yksityisen sektorin toimintamallien omaksuminen edustaa autonomiadiskurssin piirissä sekä vapautta että rationaalis-teknistä ongelmanratkaisua. Säilyttävässä diskurssissa taas korostetaan sivistysyliopistoihanteen ja koulutuksen tasa-arvoisuuden säilyvyyttä uudistuksen jälkeenkin. Siten säilyttävä diskurssi nojaa selvästi uusliberalistisesta ajattelusta poikkeaviin arvoihin.
Tutkimukseni perusteella yliopistouudistuksen legitimaatio kytkeytyi laajalti uusliberalistiseen ajatteluun, mutta aineistosta nousi esiin myös asetetusta hypoteesista poikkeavia piirteitä. Siinä missä etenkin kokoomusedustajat korostivat kilpailukykyä ja riippumattomuutta valtiosta, yliopistouudistusta puolustettiin myös kollektiivisiin ja epäkaupallisiin arvoihin tukeutuen. Uusliberalismi ei tulosten valossa ainakaan toistaiseksi näyttäydy hegemonisena suuntauksena suomalaisessa tiede- ja korkeakoulupolitiikassa.
Tutkimukseni teoreettinen viitekehys on uusliberalismi ideologiana ja poliittisena suuntauksena. Uusliberalismilla tarkoitan sellaista klassisen liberalismin uudelleentulkintaa, jossa markkinat asetetaan etusijalle suhteessa kaikkiin muihin yhteiskunnallisiin instituutioihin ja jossa valtion roolina on vapaata kilpailua edistävien yhteiskunnallisten olosuhteiden luominen. Tarkastelen uusliberalistista ideologiaa sen keskeisimpien teoreetikkojen Friedrich von Hayekin ja Milton Friedmanin ajattelun kautta, minkä lisäksi kuvaan uusliberalismia poliittisena suuntauksena. Tarkastelen erityisesti uusliberalistista tiede- ja korkeakoulupolitiikkaa, minkä yhtäläisyys Suomessa toteutettuun yliopistouudistukseen toimii tutkimuksessani eräänlaisena hypoteesina.
Aineistosta nousi esiin kaiken kaikkiaan kolme diskurssia: kilpailukykydiskurssi, autonomiadiskurssi ja säilyttävä diskurssi. Kilpailukykydiskurssissa painotetaan globaalia talouskilpailua, joka edellyttää välttämättömiä uudistuksia myös tiede- ja korkeakoulupolitiikassa. Yliopistoja käsitellään kilpailukykydiskurssissa ensisijaisesti taloudellisen kasvun välineinä. Autonomiadiskurssissa korostetaan yliopistojen riippumattomuutta vanhanaikaisena ja joustamattomana esitetystä valtiollisesta ohjauksesta. Yksityisen sektorin toimintamallien omaksuminen edustaa autonomiadiskurssin piirissä sekä vapautta että rationaalis-teknistä ongelmanratkaisua. Säilyttävässä diskurssissa taas korostetaan sivistysyliopistoihanteen ja koulutuksen tasa-arvoisuuden säilyvyyttä uudistuksen jälkeenkin. Siten säilyttävä diskurssi nojaa selvästi uusliberalistisesta ajattelusta poikkeaviin arvoihin.
Tutkimukseni perusteella yliopistouudistuksen legitimaatio kytkeytyi laajalti uusliberalistiseen ajatteluun, mutta aineistosta nousi esiin myös asetetusta hypoteesista poikkeavia piirteitä. Siinä missä etenkin kokoomusedustajat korostivat kilpailukykyä ja riippumattomuutta valtiosta, yliopistouudistusta puolustettiin myös kollektiivisiin ja epäkaupallisiin arvoihin tukeutuen. Uusliberalismi ei tulosten valossa ainakaan toistaiseksi näyttäydy hegemonisena suuntauksena suomalaisessa tiede- ja korkeakoulupolitiikassa.