Menneisyyden todistajat. Mikrohistoriallisen journalismin esittelyä.
LAUROKARI, AKI (2012)
2012
Tiedotusoppi - Journalism and Mass Communication
Viestinnän, median ja teatterin yksikkö - School of Communication, Media and Theatre
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2012-01-25
Julkaisun pysyvä osoite on
http://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-22097
http://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-22097
Tiivistelmä
Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani sitä, kuinka Suomen sisällissotaa käsiteltiin kahdessa lehtiartikkelissa vuonna 2008. Kyseinen vuosi valikoitui siksi, että silloin tuli kuluneeksi 90 vuotta sisällissodan tapahtumista. Kävin läpi sellaisia artikkeleita, jotka käsittelivät sisällissodan tapahtumia sotaan osallistuneen henkilön kautta. Aineistoksi muodostuivat artikkelit valkoisten puolella auttaneesta Verna Eriksonista (HS 22.3.2008) ja punaisten puolella taistelleesta Helmi Suomisesta (Seura 3/2008). Tutkin sitä, kuinka toimittaja rekonstruoi juttunsa päähenkilön tarinan.
Mikrohistoriallisen journalismin juttutyyppi on terminä uusi, ja laadullisen tutkimukseni luonne uutta kartoittava. En käytä tarkasti määriteltyä metodia, vaan analysoin kahta artikkelia teoreettisten näkökulmien kautta. Näkökulmia on kolme, joista todistamisen näkökulma sitoo kaksi muuta, eli mikrohistorian ja kollektiivisen muistamisen, yhteen. Todistamisen näkökulma tarkoittaa tiivistetysti sitä, että rekonstruoitujen todistajien käyttämiseen oli pakko siirtyä, koska sotaan aktiivisesti osallistuneita ihmisiä ei ollut enää elossa. Esitänkin, että siirryttäessä rekonstruoituun todistamiseen, siirrytään lähelle historiankirjoitusta ja vielä tarkemmin mikrohistoriaa. Kun tarkastelen historiankirjoituksen ja journalismin samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia, tutkin tarkemmin sitä, millaisia lähteitä toimittajat käyttävät ja miten he niitä käyttävät. Kahden aiemman teoreettisen näkökulman kautta pääsen tarkastelemaan myös sitä, millaista sisällissodan käsittely oli vuonna 2008.
Mikrohistoriallinen journalismi edustaa dokumentaarisuutta ja siitä löytyy yhteneväisyyksiä kaunokirjallisen journalismin tyyliin. Mikrohistoriallinen journalismi ei myöskään juuri eroa mikrohistoriallisesta historiankirjoituksesta. Lähteiden käytössä toimittajat saivat tietyistä lähteistä yksityiskohtaisempaa tietoa henkilöistä, joka myös helpotti henkilöihin samastumista. Asiantuntijoiden rooli puolestaan oli liittää kahden naisen kertomukset laajempaan kontekstiin.
Kollektiivisen muistamisen prosessia käsittelin tarkemmin vertaamalla aineistostani löytyviä seikkoja sisällissodan muistamisen eri vaiheisiin ja todistamisen teoriaan. Tämän avulla kävi ilmi, että toimittajat rakensivat kuvaa sodasta ainakin yhteisen tragedian diskurssin kautta, jolloin sota avautuu "hulluuden hetkenä" Suomen historiassa. Aineistoni artikkeleiden päähenkilöt nähtiin todistamisen teoriaa myötäillen uhreina. Esitänkin, että mikrohistorian keinoja hyödyntävä journalismi noudattaa mikrohistorian ihannetta tavallisen ihmisen tuomisesta mukaan historian esityksiin. Sisällissodan muistamisen käsittelyssä näkyy myös se, ettei syyllisiä haluta osoittaa. Ihmisen ymmärtäminen osoittautuu onnistuneeksi tavaksi käsitellä yhtä sisällissodan kipupistettä, eli naisten osallistumista sotaan.
Asiasanat:Suomen sisällissota, todistaminen, kollektiivinen muistaminen, mikrohistoria
Mikrohistoriallisen journalismin juttutyyppi on terminä uusi, ja laadullisen tutkimukseni luonne uutta kartoittava. En käytä tarkasti määriteltyä metodia, vaan analysoin kahta artikkelia teoreettisten näkökulmien kautta. Näkökulmia on kolme, joista todistamisen näkökulma sitoo kaksi muuta, eli mikrohistorian ja kollektiivisen muistamisen, yhteen. Todistamisen näkökulma tarkoittaa tiivistetysti sitä, että rekonstruoitujen todistajien käyttämiseen oli pakko siirtyä, koska sotaan aktiivisesti osallistuneita ihmisiä ei ollut enää elossa. Esitänkin, että siirryttäessä rekonstruoituun todistamiseen, siirrytään lähelle historiankirjoitusta ja vielä tarkemmin mikrohistoriaa. Kun tarkastelen historiankirjoituksen ja journalismin samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia, tutkin tarkemmin sitä, millaisia lähteitä toimittajat käyttävät ja miten he niitä käyttävät. Kahden aiemman teoreettisen näkökulman kautta pääsen tarkastelemaan myös sitä, millaista sisällissodan käsittely oli vuonna 2008.
Mikrohistoriallinen journalismi edustaa dokumentaarisuutta ja siitä löytyy yhteneväisyyksiä kaunokirjallisen journalismin tyyliin. Mikrohistoriallinen journalismi ei myöskään juuri eroa mikrohistoriallisesta historiankirjoituksesta. Lähteiden käytössä toimittajat saivat tietyistä lähteistä yksityiskohtaisempaa tietoa henkilöistä, joka myös helpotti henkilöihin samastumista. Asiantuntijoiden rooli puolestaan oli liittää kahden naisen kertomukset laajempaan kontekstiin.
Kollektiivisen muistamisen prosessia käsittelin tarkemmin vertaamalla aineistostani löytyviä seikkoja sisällissodan muistamisen eri vaiheisiin ja todistamisen teoriaan. Tämän avulla kävi ilmi, että toimittajat rakensivat kuvaa sodasta ainakin yhteisen tragedian diskurssin kautta, jolloin sota avautuu "hulluuden hetkenä" Suomen historiassa. Aineistoni artikkeleiden päähenkilöt nähtiin todistamisen teoriaa myötäillen uhreina. Esitänkin, että mikrohistorian keinoja hyödyntävä journalismi noudattaa mikrohistorian ihannetta tavallisen ihmisen tuomisesta mukaan historian esityksiin. Sisällissodan muistamisen käsittelyssä näkyy myös se, ettei syyllisiä haluta osoittaa. Ihmisen ymmärtäminen osoittautuu onnistuneeksi tavaksi käsitellä yhtä sisällissodan kipupistettä, eli naisten osallistumista sotaan.
Asiasanat:Suomen sisällissota, todistaminen, kollektiivinen muistaminen, mikrohistoria