VANKILALAPSET - Äitejään vankeuteen seuranneet lapset Hämeenlinnan naisvankilassa vuosina 1881-1926

Abstract

Tutkielmassa tarkastelun kohteena olivat Hämeenlinnan naisvankilaan äitiensä mukana tulleet lapset. Tutkimuksessa selvitettiin vankilassa eläneiden lasten lukumäärät, heidän vankilassa käyttämänsä tilat, lasten terveys sekä lasten hoito maamme ainoassa pelkästään naisrikollisille tarkoitetussa kuritushuoneessa vuosina 1881–1926. Tutkimuksessa kiinnitettiin huomiota myös vankiäitien oloihin ja asemaan vankilassa sekä äitien suhtautumiseen lasten vankilassaoloon. Myös lasten poistuminen vankilasta nousi tutkimuksen kohteeksi: mihin, milloin ja miten lapset vankilasta lähtivät. Tarkoituksena oli vastata kysymykseen: millaisiksi lasten asema ja olot muodostuivat Hämeenlinnan naisvankilassa ja heidän sieltä pois lähtiessä?

Aiheen tutkimattomuuden vuoksi tutkimuksessa käytettiin kvantitatiivista tutkimusotetta, jonka avulla saatiin selville esimerkiksi vankilaan tulleiden lasten lukumäärät. Kvalitatiivista tutkimusperinnettä edustavat taas muun muassa vankilan lääkärin, vankilan saarnaajan sekä vankiäitien kertomuksien kautta tehdyt päätelmät lasten oloista ja asemasta vankilayhteisössä. Tutkimuksen päälähteinä toimivat naisvankilan päiväkirjat, vuosikertomukset, vankilan saarnaajan päiväkirja sekä piirilääkäri Albert Palmbergin tekemä selvitys vankilan terveydellisistä olosuhteista. Turvattomien lasten kasvatusyhdistyksen keskuskomitean arkiston aineistoja käytettiin, kun vastattiin kysymykseen lasten vankilasta sijoittamisesta.

Vankilaan äitejään seuranneet lapset muodostuivat pysyväksi ilmiöksi 1800- ja 1900-lukujen vankeinhoidon piirissä. Hämeenlinnan naisvankilassa oli lapsia vankien mukana jokaisena vankilan toimintavuotena. Keskimäärin vankilaan saapui äitiensä mukana vuosittain 11 lasta. Heitä myös poistui vankilasta keskimäärin 12 vuodessa. Näin ollen lasten liikkuvuus vankilaan ja sieltä pois oli lähes tasapainossa, jolloin suuria lapsimääriä ei kertynyt vankilaan kuin muutamina harvoina vuosina. Vilkkaampaa lasten liikkuvuus oli maamme muissa vankiloissa, mikä johtui vankiloiden eri käyttötarkoituksista. Lääninvankiloissa, joissa säilytettiin tutkintavankeja tai lyhyen tuomion saaneita, mukaan otetut lapset viettivät huomattavasti lyhyemmän aikaa kuin Hämeenlinnan naisvankilassa, jossa suorittivat tuomiotaan pidempiaikaisen rangaistuksen saaneet vangit. Näin ollen Hämeenlinnan naisvankilan ottaminen tutkimuksen kohteeksi osoittautui hyvin relevantiksi, sillä lasten vankilassaoloon oli reagoitava siellä aivan eri tavalla kuin lääninvankiloissa.

Naisvankilassa lasten määrä oli korkeimmillaan vuonna 1908, jolloin muurien sisäpuolella eli yhtä aikaa 18 lasta. Jos tätä lukua verrataan toisen maailmasodan jälkeisiin lapsilukuihin, jolloin vankilassa oli hoidettavana yhtäaikaisesti jopa 45 lasta, oli lapsiluvut naisvankilan itsenäisenä toimintakautena pieniä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lapsi- ja naisvankiluvut kehittyivät Hämeenlinnan naisvankilassa samansuuntaisesti. Kun vankeja oli paljon, oli myös lapsia paljon. Tilat vankilassa riittivät suurimmaksi osaksi hyvin, mutta 1890-luvulla vankimäärän ollessa suurimmillaan, kärsittiin naisvankilassa ajoittaisesta tilanpuutteesta.

Lapsille oli varattu vankilan vanhan linnan puolelta kaksi huonetta, joissa he asuivat yhdessä äitiensä kanssa. Suurien vankimäärien vuosina 1890-luvulla, jolloin myös lapsia oli vankilassa tarkastelujaksoon suhteutettuna paljon, vankilaan muodostettiin väliaikaisesti kolmas huone lapsia varten. Lasten olo vankilassa huomioitiin, sillä heille varatut huoneet olivat vankilan muita huoneita väljemmin asuttuja ja paremmin lämmitettyjä. Lapsia varten huoneissa oli myös kehdot. Lasten hoidosta vankilassa vastasivat äidit vanki -tai vartijahoitajattarien avustuksella. Työntekoon vankilassa osallistuivat kaikki vankilan vangit, jolloin lapsista huolehtiminen tapahtui vankilan töiden ohella. Mahdollista oli myös, että osan ajasta lapsista huolehtivat tehtävään määrätyt hoitajattaret.

Suurin osa lapsista lähti vankilasta äitinsä mukana tämän tuomion päättyessä. Kuitenkin vajaa viidennes lapsista sijoitettiin vankilasta äidin jäädessä vielä suorittamaan tuomiotaan. Sijoitukset kohdistuivat vuosina 1881–1905 Hämeenlinnassa sijainneeseen lasten asyyliin eli hoitokotiin, joka oli perustettu naisvankien lapsia varten. Vuoden 1905 jälkeen, kun hoitolaitos oli lopettanut toimintansa, lapset sijoitettiin vankilasta pääasiassa omiin kotiseurakuntiinsa ja joissakin tapauksissa muualla sijaitseviin turvakoteihin.

Lapset vankilassa olivat jatkuva ilmiö, minkä vuoksi lasten vankilassaoloaikaan oli kiinnitettävä huomioita. Tämä tutkimus osoittaa, että naisvankilassa vuosisatojen vaihteessa äitiensä mukana olleet lapset eivät olleet muurien sisäpuolella niin näkymättömiä kuin aikaisemmin on annettu olettaa. Lasten olosta vankilassa on jäänyt jälkiä aineistoihin, jotka ovat alun perin palvelleet aivan muita tarkoitusperiä. Näitä jälkiä seuraamalla on pystytty hahmottamaan vuosina 1881–1926 toiminut Hämeenlinnan naisvankila myös lasten elinympäristönä.

Asiasanat:naisvankila, lapset, vankiäidit, vankeinhoito, Hämeen linna