Nicaraguan naisliike vuosina 1977-1996: Naisten kollektiiviseen toimintaan vaikuttaneet tekijät sandinisti- ja oikeistokonservatiivisina vuosina
SUUNIITTU, MILKA (2011)
SUUNIITTU, MILKA
2011
Valtio-oppi - Political Science
Johtamiskorkeakoulu - School of Management
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2011-12-19
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-22044
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-22044
Tiivistelmä
Pro gradu -tutkielmani aiheena oli Nicaraguan naisliike vuosina 1977–1996. Tarkastelin naisliikkeen syntyä osana vallankumouksellista prosessia 1970-luvulla ja liikkeen kehitystä ensin sandinistihallituksen vuosina 1979–1990 ja sitä seuranneina oikeistokonservatiivisen hallituksen vuosina 1990–1996. Metodina käytin vertailevaa tapaustutkimusta, jonka avulla pyrin selvittämään mitkä tekijät vaikuttivat naisliikkeen toimintaan edellä mainittuina vuosina. Vertailun kohteina olivat sosiaalisten liikkeiden teoriasta johdetut poliittiset mahdollisuusrakenteet, mobilisaatiorakenteet, kehystämisprosessi ja kollektiivinen identiteetti.
Nicaragualaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan on vaikuttanut vahvasti sekä kolonialismi, imperialismi että katolinen uskonto. Näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta Nicaraguaan on juurtunut machistinen kulttuuri, johon liittyy sukupuolten välinen epätasa-arvo, väkivalta ja ongelmallinen suhtautuminen seksuaalisuuteen. Haastavista olosuhteista huolimatta Nicaraguaan on muodostunut harvinaisen runsasmuotoinen ja elinvoimainen naisliike, joka on kehittynyt sandinistivuosien puoluesidonnaisista järjestöistä kohti itsekriittistä ja autonomista sosiaalista liikettä. Nicaraguan naisliikkeen harvinaislaatuisesta synty- ja kehitysprosessista johtuen sitä on myös tutkittu paljon. Käytänkin aineistonani naisliikkeeseen käsitellyttä aiempaa tutkimusta sekä sandinisti- että oikeistokonservatiivista vuosilta. Aiemman tutkimuksen lisäksi käytän vuodesta 1981 lähtien Nicaraguassa ilmestynyttä Revista Envío -lehteä, josta olen poiminut naisliikettä ja naisten asemaa olennaisesti käsitelleet artikkelit vuosilta 1981–1996.
Teoreettisen viitekehyksenä käytin sosiaalisten liikkeiden teoriaa, jota on käytetty myös aiemmassa naisliikettä käsittelevässä tutkimuksessa. Erityisen tärkeitä teoreettisia tutkimuksia ovat Sindey Tarrow’n (1998), McAdamin & McCarthyn & Zaldin (1977, 1988, 1996) ja Alberto Meluccin (1989) työt. Aiempaan tutkimukseen verrattuna en tutki naisliikettä ainoastaan sandinistivuosina tai näitä seuranneina oikeistokonservatiivisina vuosina. Tavoitteenani aiempaan tutkimukseen verrattuna oli nimenomaan tutkia sandinistivuosien ja oikeistokonservatiivisten vuosien välisiä samankaltaisuuksia ja löytää selittäviä tekijöitä näiden samankaltaisuuksien takaa. Poiketen aiemmasta tutkimuksesta painotan erityisesti kulttuuristen tekijöiden ja dialogisen keskustelun merkitystä naisliikkeen toiminnan kannalta.
Keskeisimpien tutkimustulosteni mukaan naisliikkeen toimintaan vaikuttivat samankaltaiset tekijät sekä sandinistivuosina että oikeistokonservatiivisina vuosina. Sandinistit ja oikeistokonservatiivit olivat poliittisen spektrin ääripäissä, ja heidän julkilausuttu politiikkansa koskien naisten asemaa yhteiskunnassa ja naisliikettä erosi toisistaan huomattavasti. Sandinistit tukivat naisten osallistumista kodin ulkopuoliseen palkkatyöhön ja poliittiseen vaikuttamiseen, oikeistokonservatiivit taas näkivät kodinhoidon ja äitiyden naisten luonnollisina rooleina. Edellä mainituista eroista huolimatta molempien hallitusten harjoittama politiikka vaikutti sekä naisten asemaan että naisliikkeen toimintaan samalla tavalla: naisten asema heikkeni ja naisliikkeen toiminta kohtasi jatkuvia haasteita.
Tulosteni perusteella esitän johtopäätelmän, jonka mukaan molempien hallitusten politiikkaa ohjasivat machismiin ja patriarkaalisiin valtarakenteisiin perustuvat kulttuuriset käytännöt, joita ei kyseenalaistettu syvällisesti kummankaan hallituksen toimesta. Kumpikaan hallitus ei ollut halukas käsittelemään naisten elämään keskeisimmin vaikuttaneita ongelmia eli seksuaaliterveyteen, väkivaltaan ja perheen elatukseen liittyviä kysymyksiä, koska nämä kysymykset olivat tabuja nicaragualaisessa yhteiskunnassa. Poliittisten mahdollisuusrakenteiden avautumisesta huolimatta naisten asema yhteiskunnassa ei kohentunut, koska kumpikaan hallitus ei käsitellyt naisten arkeen liittyneitä ongelmia. Tätä kautta tulen toiseen keskeiseen johtopäätelmään, jonka mukaan naisliikkeen toimintaan keskeisesti vaikuttanut tekijä sekä sandinisti- että oikeistokonservatiivisina vuosina on ollut avoin dialoginen keskustelu. Naisliikkeen aktiivisin ja menestyksekkäin toiminta on liittynyt yhteiskunnallisen hiljaisuuden rikkomiseen ja machistisen ideologian näkyväksi tekemiseen. Käänteisesti voidaan myös todeta, että dialogisen keskustelun tukahduttaminen on merkinnyt naisliikkeen toiminnan heikkenemistä.
Nicaragualaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan on vaikuttanut vahvasti sekä kolonialismi, imperialismi että katolinen uskonto. Näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta Nicaraguaan on juurtunut machistinen kulttuuri, johon liittyy sukupuolten välinen epätasa-arvo, väkivalta ja ongelmallinen suhtautuminen seksuaalisuuteen. Haastavista olosuhteista huolimatta Nicaraguaan on muodostunut harvinaisen runsasmuotoinen ja elinvoimainen naisliike, joka on kehittynyt sandinistivuosien puoluesidonnaisista järjestöistä kohti itsekriittistä ja autonomista sosiaalista liikettä. Nicaraguan naisliikkeen harvinaislaatuisesta synty- ja kehitysprosessista johtuen sitä on myös tutkittu paljon. Käytänkin aineistonani naisliikkeeseen käsitellyttä aiempaa tutkimusta sekä sandinisti- että oikeistokonservatiivista vuosilta. Aiemman tutkimuksen lisäksi käytän vuodesta 1981 lähtien Nicaraguassa ilmestynyttä Revista Envío -lehteä, josta olen poiminut naisliikettä ja naisten asemaa olennaisesti käsitelleet artikkelit vuosilta 1981–1996.
Teoreettisen viitekehyksenä käytin sosiaalisten liikkeiden teoriaa, jota on käytetty myös aiemmassa naisliikettä käsittelevässä tutkimuksessa. Erityisen tärkeitä teoreettisia tutkimuksia ovat Sindey Tarrow’n (1998), McAdamin & McCarthyn & Zaldin (1977, 1988, 1996) ja Alberto Meluccin (1989) työt. Aiempaan tutkimukseen verrattuna en tutki naisliikettä ainoastaan sandinistivuosina tai näitä seuranneina oikeistokonservatiivisina vuosina. Tavoitteenani aiempaan tutkimukseen verrattuna oli nimenomaan tutkia sandinistivuosien ja oikeistokonservatiivisten vuosien välisiä samankaltaisuuksia ja löytää selittäviä tekijöitä näiden samankaltaisuuksien takaa. Poiketen aiemmasta tutkimuksesta painotan erityisesti kulttuuristen tekijöiden ja dialogisen keskustelun merkitystä naisliikkeen toiminnan kannalta.
Keskeisimpien tutkimustulosteni mukaan naisliikkeen toimintaan vaikuttivat samankaltaiset tekijät sekä sandinistivuosina että oikeistokonservatiivisina vuosina. Sandinistit ja oikeistokonservatiivit olivat poliittisen spektrin ääripäissä, ja heidän julkilausuttu politiikkansa koskien naisten asemaa yhteiskunnassa ja naisliikettä erosi toisistaan huomattavasti. Sandinistit tukivat naisten osallistumista kodin ulkopuoliseen palkkatyöhön ja poliittiseen vaikuttamiseen, oikeistokonservatiivit taas näkivät kodinhoidon ja äitiyden naisten luonnollisina rooleina. Edellä mainituista eroista huolimatta molempien hallitusten harjoittama politiikka vaikutti sekä naisten asemaan että naisliikkeen toimintaan samalla tavalla: naisten asema heikkeni ja naisliikkeen toiminta kohtasi jatkuvia haasteita.
Tulosteni perusteella esitän johtopäätelmän, jonka mukaan molempien hallitusten politiikkaa ohjasivat machismiin ja patriarkaalisiin valtarakenteisiin perustuvat kulttuuriset käytännöt, joita ei kyseenalaistettu syvällisesti kummankaan hallituksen toimesta. Kumpikaan hallitus ei ollut halukas käsittelemään naisten elämään keskeisimmin vaikuttaneita ongelmia eli seksuaaliterveyteen, väkivaltaan ja perheen elatukseen liittyviä kysymyksiä, koska nämä kysymykset olivat tabuja nicaragualaisessa yhteiskunnassa. Poliittisten mahdollisuusrakenteiden avautumisesta huolimatta naisten asema yhteiskunnassa ei kohentunut, koska kumpikaan hallitus ei käsitellyt naisten arkeen liittyneitä ongelmia. Tätä kautta tulen toiseen keskeiseen johtopäätelmään, jonka mukaan naisliikkeen toimintaan keskeisesti vaikuttanut tekijä sekä sandinisti- että oikeistokonservatiivisina vuosina on ollut avoin dialoginen keskustelu. Naisliikkeen aktiivisin ja menestyksekkäin toiminta on liittynyt yhteiskunnallisen hiljaisuuden rikkomiseen ja machistisen ideologian näkyväksi tekemiseen. Käänteisesti voidaan myös todeta, että dialogisen keskustelun tukahduttaminen on merkinnyt naisliikkeen toiminnan heikkenemistä.