Miekkalähetys ja pakanoiden oikeudet. Kirkon ideologiset muutokset ja niiden vaikutukset aikalaisten asenteissa pakanoihin Pohjolan ristiretkikronikoiden perusteella 1220-1320.

Abstract

Ristiretket käynnistyivät 1000-luvun viimeisinä vuosina kristillisessä Euroopassa, jonka ilmapiiri oli kaikkea muuta kuin suvaitsevainen niin kutsuttuja vääräuskoisia kohtaan. Heidät nähtiin yksinomaan pahoina ja uhkana kristikunnalle. 1100-luvun puolivälin jälkeen ristiretkiliike laajeni myös Pohjolaan, jossa muun muassa baltialaisia heimoja käännytettiin Raamattu yhdessä ja miekka toisessa kädessä. 1200-luvun puolenvälin jälkeen ideologinen ilmapiiri alkoi kristikunnassa muuttua eikä vähiten paavi Innocentius IV:n (paavina 1243–1254) ja Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) opetuksien ansiosta. Innocentius oli aikansa lahjakkaimpia kanonisteja ja Tuomas puolestaan kenties koko kristillisen historian lahjakkain ja vaikutusvaltaisin filosofi sekä teologi. Vaikka keskiajalla ihmisoikeuksia ei terminä vielä tunnettu, liittyivät sekä Innocentiuksen ja Tuomaksen ajatukset ihmisten yhteisistä perusoikeuksista osaan nykyään vapausoikeuksina tunnettuihin ihmisoikeuksiin. Heidän opetuksiensa mukaan kaikki, myös pakanat, olivat luonnostaan tasa-arvoisia, jokaisella oli oikeus omaan elämään ja omaisuuteen eikä ketään saanut pakottaa kääntymään kristinuskoon vastentahtoisesti. Kirkon muuttunut kanta asetti ristiretkiliikkeen ja miekkalähetyksen puolustajat tukalaan tilanteeseen eivätkä he purematta nielleet kirkon uusia opetuksia.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoitus on muun muassa valottaa aikalaislähteiden ja tutkimuskirjallisuden kautta 1100- ja 1200-lukujen ristiretkiin kohdistunutta ideologista ilmapiiriä ja sen muutosta. Tutkimuksen tärkeimpänä kohteena ovat kuitenkin kristittyjen asenteet pakanoihin ja heidän oikeuksiinsa, ja se oliko kirkon uusilla muutoksen tuulilla vaikutusta käytännön tasolla 1200-luvun ja 1300-luvun vaihteen kristikunnan aktiivisimmilla (miekka)lähetyskentillä eli Preussissa ja Baltiassa. Muuttuivatko siis kristittyjen asenteet kirkon suvaitsevaisempien opetusten suuntaisiksi vai pysyivätkö ne vanhojen käsitysten mukaisina, ja kuinka miekkalähetyksen puolustajat reagoivat muuttuviin opetuksiin? Tähän pyritään löytämään vastauksia kolmen Pohjolan ristiretkikronikan kautta, joista vanhin on 1220-luvulta ja nuorin 1320-luvulta. Nämä kronikat kuvastavat mainiosti aikalaisten asenteita pakanoihin ja ristiretkiliikkeeseen.

1200-luvulla Preussissa ja Baltiassa kunnolla vauhtiin päässyt miekkalähetys muodostui käytännössä jatkuvaksi paavien ristiretkibullilla oikeuttamaksi sotaretkien sarjaksi. Pohjolan lähetystyön johtohahmojen suhtautuminen miekkalähetykseen ja pakanoihin näkyi kaikkien tutkimuksen kohteena olleiden kronikoiden sivuilla hyvin ankarina mielipiteinä, ja kuvauksina erittäin raaoista taisteluista. Vääräuskoisten pakkokäännytys oli kanonisessa laissa kielletty, mutta tätä kieltoa kierrettiin häikäilemättä aina tarvittaessa niin Liivinmaalla kuin Preussissakin. Myös sodankäynnille oli kanonisessa laissa tiettyjä rajoituksia, joita niitäkin rikottiin lähes jatkuvasti niin 1220-luvulla kuin vielä 1320-luvullakin, ja vangeiksi jääneitä pakanoita kohdeltiin usein täysin epäinhimillisesti. Kronikoista piirtyvä pakanakansojen kuva oli sekin kaikkea muuta kuin suvaitsevainen. Kaikissa kolmessa kronikassa pakanat esitettiin pitkälti vanhojen käsitysten ja ennakkoluulojen mukaisesti verenhimoisina raakalaisina ja paholaisen palvojina. Kronikoiden väliset erot olivat lähinnä pieniä sävyeroja. Tällä perusteella vaikuttaisi siltä, että kirkon muuttuneilla opetuksilla pakanoista ei ollut juurikaan vaikutusta käytännön tasolla Pohjolan kristillisillä raja-alueilla.

Ristiretkien kannattajat olivat tehneet propagandatyötä aatteensa eteen hyvin pitkään. 1320-luvulla laaditun Preussin kronikan kirjoitushetkellä miekalla tehty kristikunnan laajentaminen oli yleisesti hyväksyttynä ajatuksena jo yli kaksisataa vuotta vanha. 1220-luvulla kirjoitetussa Henrikin Liivinmaan kronikassa ristiretkiarmeijoiden hyvinkin ankaria toimia ei juurikaan perusteltu. Tähän ei ilmeisesti koettu kirjoitushetkellä vielä tarvetta. Sen sijaan Preussin kronikka oli niin tarkasti laadittu, että sen oli oltava eräänlainen vastareaktio kirkon muuttuneisiin opetuksiiin. Varsinkin sen sisältämien miekkalähetyksen teologisten perusteluiden suuri määrä on silmiinpistävää. Sen kirjoittaja Peter von Dusburg ei tyytynyt vain toistamaan vanhaa ristiretkijargoniaa, vaan hän kehitti täysin uusia perusteluja järjestönsä toimille Baltiassa. Ne olivat erittäin huolellisesti harkittuja ja ajoittain sangen innovatiivisesti ja syvälle Raamatun historiaan sidottuja. Miekkalähetyksen kannattajat mitä ilmeisimmin pitivät muutoksia kirkon virallisessa kannassa pakanoihin vakavana uhkana. Peter von Dusburgin kronikan esittämät hyvin jyrkät asenteet pakanoihin ja heidän oikeuksiinsa oli yksi miekkalähetyksen kannattajien käyttämä keino vastata tähän ideologiseen muutokseen. Näin ollen, vaikka itse ristiretkiliikettä ylläpitävien tahojen asenteet eivät vastanneet ajan muuttuneita asenteita ne otettiin selvästi tosissaan 1320-luvulla ja niihin vastattiin perusteellisella ristiretkipropagandalla.

Asiasanat:historia, keskiaika, ristiretket, ihmisoikeudet, kirkkohistoria, kanoninen oikeus, lähetystyö, miekkalähetys, pakanat