Ikäihmisten kotihoito ja asumispalvelut, kunnan ja yksilön vastuun jakautuminen

Abstract

Suomi tulee ikääntymään seuraavien vuosikymmenten aikana nopeasti. Tämä kehitys haastaa pohtimaan niitä keinoja, joilla ikääntyneiden palvelut voidaan järjestää myös tulevaisuudessa laadukkaasti asiakasta kunnioittaen, vaikuttavasti sekä taloudellisesti kestävästi. Kunnilla on keskeinen merkitys väestön ikääntymiseen liittyvien menojen kehitykseen. Arvioidusta ikäsidonnaisten julkisten palvelujen kasvupaineesta liki puolet kohdistuu kuntien järjestämisvastuulla oleviin hoito- ja hoivapalveluihin. Miten tämä yhtälö saadaan toimimaan niin, että kuntien menot pysyvät kohtuullisina ja myös muut kuntien lakisääteiset palvelut voidaan toteuttaa?

Tämän lainopilliseen metodiin perustuvan tutkimuksen tarkoituksena on ottaa selvää, mikä on kunnan vastuu kotihoidon ja asumispalveluiden järjestämisessä, ja miten erityisesti kunnan ja yksilön vastuu jakautuu näiden palveluiden osalta. Yhdenvertaisen kohtelun vaatimus nostaa esille kysymyksen siitä, pitäisikö säätää vanhuspalvelulaki, joka takaisi ikäihmisille yhdenvertaiset kotihoito- ja asumispalvelut asuinkunnasta riippumatta. Tutkimus perustuu pääosin voimassa olevaan lainsäädäntöön, lainvalmisteluaineistoon, oikeuskirjallisuuteen ja virallislähteisiin.

Tutkimuksessa nousi selkeästi esille se, että yksilön oma vastuu kotihoidon järjestämisessä on lainsäädännön näkökulmasta katsottuna niukkaa. Voimassa oleva vanhempi sosiaalipalveluja koskeva lainsäädäntö kohdistuu suurelta osin kuntiin, kun taas uudemmassa lainsäädännössä asiakkaan asema ja oikeudet painottuvat enemmän. Jatkuvan oikeuksien lisäämisen rinnalle, tulisi mielestäni lainsäädännön valmistelussa ottaa huomioon myös yksilön oman vastuun korostaminen.

Kotipalveluiden järjestämisvastuu on kunnilla, mutta itsehallinnon nojalla niillä on oikeus käyttää harkintaa määrärahojen kohdentamisessa. Sen lisäksi, että ehdotettu vanhuspalvelulaki lisäisi kuntien menoja huomattavasti, se toisi tullessaan lisää sirpaleisuutta voimassa olevaan hajanaiseen lainsäädäntöön. Lisäksi vanhuspalvelulain nimi jo tuo mieleen ajatuksen siitä, että sitä ei ole oikeasti ajateltu edes toteutettavaksi, sillä kuka haluaa olla vanhus nykypäivänä? Mielestäni vanhus on yli 90-vuotias ja vain, jos hänestä itsestä siltä tuntuu.

Asiasanat:asumipalvelut, kotihoito, kotipalvelu, kunnallisoikeus, kunnallinen itsehallinto, omaishoito, vammaispalvelut, vanhuspalvelut