Rouva Walshin salaperäinen katoaminen - Ruumiinryöstöä ja burking-murhia 1830-luvun Lontoossa

Abstract

Pro gradu -tutkielmani käsittelee ruumiinryöstäjien ja anatomiamurhaajien maailmaa 1820–30-lukujen Lontoossa. Lokakuun lopulla vuonna 1831 Edward Cook ja Elizabeth Ross pidätettiin Lontoon Whitechapelin kaupunginosassa epäiltynä 84-vuotiaan Caroline Walshin burking-murhasta. Aikalaiset tarkoittivat burkingilla murhaa, jonka motiivina oli ruumiin myyminen anatomisiin leikkelyihin. Kirurgia alkoi modernisoitua voimakkaasti 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, ja samalla tärkeäksi osaksi kirurgin koulutusta muodostui omakätinen harjoittelu oikeilla ihmisruumiilla. Hirsipuut toimittivat anatomeille ainoat lailliset ruumiit, ja tämä teloitettujen murhaajien määrä olikin täysin riittämätön tyydyttämään kasvavien anatomiakoulujen tarpeita. Nämä kirurgeja kouluttaneet anatomiakoulut turvautuivat kyseenalaiseen lähteeseen paikatakseen tätä ”oppimateriaalin” vajetta. Tarvetta tyydyttämään syntyi lopulta ruumiinryöstäjien ammattikunta. Ruumiita alettiin varastaa tuoreista haudoista, sairaaloista ja jopa ihmisten kotoa ruumiinvalvojaisista.

Vuonna 1828 Skotlannin Edinburghissa irlantilaissiirtolaiset William Burke ja William Hare keksivät ruumiinryöstölle kuitenkin vieläkin kauheamman vaihtoehdon. Kaksikko murhasi kaupungin laitapuolen kulkijoita myydäkseen näiden ruumiit anatomeille. William Burken nimi ikuistettiin historiaan burke-verbin ja uuden murhatavan, burkingin, muodossa. Lopulta vuonna 1831 burking saapui kolmen yksittäistapauksen voimalla myös kansakunnan keskukseen, Lontooseen. Tämä aiheutti todellisen burkofobian aallon, joka johti vuoden 1832 anatomialakiin ja, tämän seurauksena, ruumiinryöstön loppumiseen. Keskityn pro gradu -tutkielmassani käsittelemään Lontoon burking-ilmiötä lähinnä Caroline Walshin burking-murhan kautta. Selvitän sitä, miten Caroline Walshin murha ilmentää tätä burking-ilmiötä, miten kyseinen tapaus vertautuu muihin niin kutsuttuihin burking-tapauksiin, millaiset olosuhteet kyseiseen tapahtumaan johtivat sekä miten kansa näihin rikoksiin reagoi.

Koska tutkimuskohde on äärimmäisen rajattu, olen lähestynyt aihetta mikrohistoriallisella tutkimusmenetelmällä. Caroline Walshin murha on mikrohistorialliselle tutkimukselle ominainen ”poikkeuksellinen tyypillisyys”, arkipäivän seisauttanut mieliä kiihdyttänyt tapahtuma, jossa tavalliset elinpiiriään hyvin edustaneet ihmiset syyllistyivät vakiintuneiden normien rikkomiseen. Caroline Walshin murhan yksityiskohtaisella kuvauksella paljastan pitkän keston rakenteita paitsi burkingiin johtaneesta kehityksestä, niin myös, asianomaisten elämien kautta, lontoolaisen köyhälistön arjesta. Tutkimuksessani on myös erittäin vahva, ellei peräti salapoliisikertomuksen omainen kerronnallinen ote, jonka myötä teen tutkimuksen laajemmasta kontekstista ymmärrettävämpää ja helpommin lähestyttävämpää. Tutkimusaineistoni kattaa tapauksen oikeudenkäyntilähteitä, ajan sanoma- ja aikakauslehdistöä, erilaisia komitearaportteja, päiväkirjoja, kirkonkirjoja sekä aikalaiskirjallisuutta. Tutkimuksen luonteesta johtuen säilyneet lähteet ovat rajalliset, mutta olen käyttänyt näitä lähteitä mahdollisimman kattavasti.

Caroline Walshin murha täytti kaikki burking-murhan olennaiset tunnuspiirteet. Tapahtumat alkoivat purkautua dramaattisella tavalla, kun Elizabeth Rossin ja Edward Cookin poika päätti todistaa vanhempiaan vastaan. Ross murhasi Walshin tukahduttamalla tämän aivan samalla menetelmällä kuin mitä Burke ja Hare olivat käyttäneet Edinburghissa. Tukahduttaminen ei jättänyt ruumiiseen minkäänlaisia merkkejä väkivallasta, joten anatomit eivät osanneet tai ainakaan halunneet epäillä mitään rikokseen viittaavaa. Burking-uhreille tyypillisesti Walsh oli myös huumattu puolustuskyvyttömäksi ennen murhan suorittamista. Vanhuksen ruumista ei koskaan löydetty, mikä teki tästä burking-tapauksesta poikkeuksellisen. Cookin ja Rossin poika kuitenkin todisti oikeudessa, että Elizabeth Ross oli kantanut ruumiin johonkin anatomiakouluun. Näin ruumis olisikin leikelty palasiksi ja hävitetty. Ruumiit ostettiin ainoastaan täysin alastomina, joten uhrien vaatteet täytyi hävittää muita teitä. Walshin vaatteet jäljitettiinkin eräälle vaatemarkkina-alueelle tämän asunnon lähettyvillä. Aihetodisteet ja pojan todistus riittivät oikeudessa tuomitsemaan Elizabeth Rossin kuolemaan. Edward Cook puolestaan vapautui, kun poika ei syyllistänyt häntä tekoon mitenkään, vaikka Cook todennäköisesti oli murhan pääsuunnittelija. Poliisitutkinnassa ilmeni myös sarjamurhaan viittaavia seikkoja. Burking-tapaukset olivatkin poikkeuksetta sarjamurhia, ja näin on syytä olettaa myös Cookien kohdalla. Tapaus oli kuitenkin myös erilainen verrattuna muihin tunnettuihin burking-murhiin, sillä tekijät eivät koskaan tunnustaneet murhaa. Näin ollen tietty salaperäisyys on säilynyt näihin päiviin asti. Tätä salaperäisyyden verhoa olen avannut tutkielmassani.

Edward Cook oli toiminut pitkään ruumiinryöstäjänä, joten hän oli tottunut toimesta saataviin erityisen suuriin tuloihin. Yhdestäkin ruumiista saatu palkkio vastasi parhaimmillaan työläisen jopa vuoden palkkaa, joten ammatti oli houkutteleva. 1820-luvulla vartiointi hautausmailla oli kuitenkin tiukentunut, ja Edward Cook alkoi 1830-luvun alussa lähennellä jo 50 vuoden ikää. Ruumiinryöstö vaati hyvää fyysistä kuntoa, joten Cook ei olisi todennäköisesti pystynyt toimen harjoittamista enää jatkamaan. Perhe eli 1830-luvun alussa ankeissa oloissa ja yhteiseloa varjosti rahapula, joka johtui pitkälti Elizabeth Rossin alkoholismista. Lontoo oli kuitenkin täynnä yksinäisiä ihmisiä, joiden katoamista kukaan ei olisi huomannut. Pariskunta tarttuikin tähän tilaisuuteen, ja ruumiinryöstöstä siirryttiin murhaamiseen. Se oli vaarattomampaa ja huomaamattomampaa kuin tunkeutuminen vartijoita täynnä oleville hautausmaille. Burkiitit houkuttelivat ystävällisyydellään ja vieraanvaraisuudellaan yksinäisiä kerjäläisiä ja katulapsia koteihinsa murhattaviksi. Ruumiista saatava suuri hinta, ruumiinryöstön vaikeutuminen, toimen suhteellinen helppous, yksinäisten uhrien suuri saatavuus ja ruumiiden jatkuvasti koveneva kysyntä selittävät ruumiinryöstöstä burkingiin ajautumista paitsi Cookien kohdalla, niin myös yleisesti.

Burking-tapaukset synnyttivät myös burkofobiana kutsutun ilmiön. Kaikenlainen pahoinpitely ja päälle käyminen, kuten myös seksuaalirikokset ja katoamiset alettiin nähdä burkingina. Ihmiset pelkäsivät kävellä öisillä kaduilla, ja burkiitteja nähtiin kaikkialla. Toisaalta murhista ja tekijöistä oltiin myös äärimmäisen kiinnostuneita. Tämä kiinnostus sai jopa sairaalloisia mittasuhteita, kun ihmiset jonottivat näkemään avattuja burkiittien ruumiita, tungeksivat teloituksissa ja jopa keräsivät matkamuistoja murhaajien asunnoilta. Myös vihaa burkingia kohtaan tunnettiin, ja niin burkiitit kuin näiden sukulaisetkin joutuivat vainojen kohteeksi. Saman kokivat myös burking-instituutioon olennaisesti liittyneet ruumiinryöstäjät ja kirurgit. Joukkopahoinpitelyn ja elinyhteisön eristyksen uhka leijui ilmassa, ja muun muassa murhasyytteistä vapautettu Edward Cook joutui lopulta pakenemaan Lontoosta, kun elämä metropolissa tehtiin miehelle mahdottomaksi.

Asiasanat:Caroline Walsh, Elizabeth Ross, William Burke, burking, murha, ruumiinryöstö, anatomia, Lontoo, Iso-Britannian historia, 1800-luku, rikoshistoria, mikrohistoria, lääketieteen historia