Vanhusten psyykkisen hyvinvoinnin edistäminen palveluasumisessa. Tutkimus palvelutalossa asuvien vanhuksien kokemuksista mielenterveydestä ja mielenterveyden tukemisesta.

Abstract

Tutkimuksessa selvitetään palveluasunnossa asuvien vanhuksien mielenterveyden tulkintakehyksiä ja heidän kokemuksiaan psyykkisestä voinnista sekä mielenterveyden ylläpitämisestä. Aineisto on kerätty teemahaastatteluilla Lappeenrannan alueen palvelutaloissa asuvilta vanhuksilta vuonna 2002. Tutkimusmetodina ja -menetelminä olivat fenomenologis-hermeneuttinen lähtökohta, sisällönanalyysi ja toisessa analyysintasossa kehysanalyysi.

Tutkimuksessa nousivat esiin mielenterveyden ylläpitämiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin vaikuttavina tekijöinä sosiaalinen vuorovaikutus, lähiympäristö, terapeuttisten ryhmätoimintojen tarve, muistelu, liikuntakyky ja vanhuksen asiakaslähtöinen kohtaaminen. Hoitohenkilökunnan rajoitettu työkuva ja resurssien vähyys eivät mahdollistaneet vanhuksen mielenterveydellistä kohtaamista. Pelkästään fyysistä tarpeista huolehtiminen ilman psyykkistä ja tunnetason kohtaamista ylläpiti negatiivista minäkuvaa ja identiteettiä. Tasapainoinen suhde ympäristöön tuki vastaajien positiivista minäkuvaa, mutta ympäristön ristiriidat olivat ahdistuksen lähde. Syvää yksinäisyyttä ja masennusta lievitti enemmän sosiaalisen kohtaamisen emotionaalisuus kuin vuorovaikutuksen määrä. Yksinäisyyden tunne ei ollut jatkuva olotila, vaan yksinäisyys oli jaksoittaista keskittyen iltoihin ja viikonloppuihin. Huonokuntoisilla vanhuksilla heikentynyt fyysisen vointi ja toimintakyky ylläpitivät depressiivisyyttä. Muistot eivät näyttäytyneet objektiivisina tietoina menneisyydestä, vaan ne olivat subjektiivisia kokemuksia liittyen sen hetkiseen identiteettiin ja minäkäsitykseen. Kodin ulkopuolisia aktiviteettejä omaavalle ja liikuntakykyisille vastaajille siirtyminen palvelutaloon ei ollut niin stressaavaa kuin vanhuksille, joiden arki oli keskittynyt kodin piiriin. Vaikeinta ja ahdistavinta uuteen tilanteeseen sopeutuminen oli vastaajilla, jotka eivät osallistuneet päätökseen palvelutaloon muuttamisesta. Palvelutalon rutiinien ulkoinen noudattaminen kätki osalla vastaajista myös stressiä ja masennusta palvelutalon arkeen sopeutumisesta. Palvelutalon arjessa viriketoiminnalla oli sekundaarinen asema muuhun hoitoon nähden, ja se oli sisällöltään vaikeita aiheita ja teemoja välttelevää.

Mielenterveysongelmista puhuttiin kieroilmaisujen ja terveydenhoidollisten kehyksien kautta. Mielenterveysongelmien käsittelyssä perustana olivat ulkoisen ja sisäisen ristiriidan välttäminen sekä turvallisuushakuisuus. Vastaajat olivat kätkeneet masennuksensa ja suojanneet "kasvonsa", niin itseltään kuin muilta ihmisiltä esim. somaattisen sairauden kaapuun tai ulkoisiin olosuhteisiin itsensä ulkopuolelle ja sosiaalisesti hyväksyttävää kontekstiin. Mielenterveysongelmien puhumattomuuden taustalla olivat vanhuksien henkilökohtaista vaikeutta kohdata tuskan tunnettaan, hyväksyä henkilökohtaisia ominaisuuksia ja kokemuksia osaksi minäkuvaansa, mutta puhumattomuudessa oli myös kulttuurisesti ja sosiaalisesti opittua mallikäyttäytymistä poikkeuksellisuutta ja sen aiheuttamaa häpeää kohtaan, mitä myös piilofunktiona hoitohenkilökunnan fyysisiin tarpeisiin painottuva ja mielenterveysongelmat ohittava hoito ylläpiti.

Avainsanat: vanhuus, mielenterveys, masennus, ahdistus, psykososiaaliset menetelmät ja tarpeet, asiakaslähtöisyys, yksinäisyys, asuinympäristö, kehysanalyysi, sisällönanalyysi.