Lääkärin ja tyypin 2 diabeetikon välisen viestintäsuhteen merkitys omahoidon onnistumisprosessissa

Abstract

Yksi yleistyvimmistä pitkäaikaissairauksista niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa on tyypin 2 diabetes. Kyseinen aineenvaihduntasairaus on yhteiskunnalle merkittävä kustannuksellinen sekä terveydenhuolto-järjestelmän resursseihin vaikuttava tekijä. Vaikka sairauden hoito perustuu erityisesti diabeetikon arkielämässä tapahtuvaan omahoitoon, myös terveydenhuollon asiantuntijoiden kanssa tehtävä vuorovaiku-tuksellinen yhteistyö on keskeinen tekijä diabeetikon hyvinvoinnin edistämisessä.

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, millaiset lääkäri-potilassuhteen viestinnälliset tekijät edistävät omahoidon onnistumista diabeetikoiden käsitysten mukaan. Tutkimus toteutettiin alkuvuonna 2010 laadullisin tutkimusmenetelmin. Teemahaastatteluihin osallistui 13 keski-ikäistä tai sitä vanhempaa tyypin 2 diabeetikkoa. Haastattelujen sisältö analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysimenetelmän avulla.

Vaikka diabeetikon oman toiminnan merkitys korostui tutkielman tuloksissa tärkeimmäksi omahoidon onnistumiseen liittyväksi tekijäksi, myös kokonaisvaltaisesti onnistuneella lääkäri-potilassuhteella katsottiin olevan keskeinen merkitys kyseisessä hoitoprosessissa. Lääkäri-potilassuhde näyttäisi edistävän omahoidon onnistumista erityisesti silloin, kun kyseinen viestintäsuhde on sekä suhdekeskeinen että vastavuoroiseen yhteistyöhön pyrkivä. Tämä tarkoittaa käytännössä tuttavallista ja kumppanuksellista mutta ammatillista viestintäsuhdetta, jossa kummatkin osapuolet työskentelevät sitoutuneesti diabeetikon oma-aktiivisuuden vahvistamiseksi sekä vastaanottotilanteissa että arkielämässä. Kyseisen viestintäsuhteen luominen näyttäisi olevan pääasiallisesti lääkärin viestintäkäyttäytymisen vastuulla hänen asiantuntija-asemansa vuoksi. Lääkäri-vetoisuus ei kuitenkaan tarkoita lääkärin dominoivaa viestintäkäyttäytymistä, vaan turvallisen keskustelu-ympäristön rakentamista potilaskeskeisten lähestymistapojen sekä diabeetikon arkielämään liittyvän ohjauksen kautta. Tällainen lääkärin viestintäkäyttäytyminen kannustaa diabeetikkoa osallistumaan vastaan-otolla käytäviin keskusteluihin, mikä puolestaan edistää tarkoituksenmukaisten hoitosuunnitelmien luomista. Lääkäri-potilassuhteen sekä omahoidon onnistumisen kannalta olisi myös tärkeää, että diabeetikolla olisi oma-aloitteista halukkuutta osallistua vastavuoroisen yhteistyön sekä kumppanuuden rakentamiseen.

Tulosten perusteella myös ohjauskeskustelujen säännöllinen toistuvuus saman lääkärin kanssa näyttäisi edistävän sekä lääkäri-potilassuhteen että omahoidon onnistumista. Toisaalta tuloksista käy myös ilmi, että lääkärin ja diabeetikon välisen viestintäsuhteen sekä omahoidon onnistuminen ei aina edellytä jatkuvuutta. Lääkäri voi nimittäin luoda tuttavallisen vaikutelman jo ensimmäisellä tapaamiskerralla esimerkiksi sinuttelemalla, käyttämällä huumoria sekä olemalla kiinnostunut diabeetikon elämästä. Lisäksi tuloksista on havaittavissa, että viestintäsuhteeseen saattaa muodostua jatkuvuuden myötä myös toimimattomia sekä vaikeasti muutettavia viestinnällisiä rutiineja, jotka saattavat olla omahoitoprosessin kannalta haitallisia. Täten lääkäri-potilassuhteen jatkuvuutta tärkeämpää näyttäisi olevan se, että lääkäri onnistuisi luomaan jokaisella vastaanottokäynnillä tuttavallisen, potilaskeskeisen sekä vastavuoroiseen yhteistyöhön pyrkivän keskusteluyhteyden.

Asiasanat Puheviestintä, terveysviestintä, lääkäri-potilassuhde, lääkäri-potilasviestintä, lääkäri-potilasviestinnän seuraukset, tyypin 2 diabetes, omahoito